Kun legendaarinen ihminen kuolee, esimerkiksi nyt Bob Moog, keskustelufoorumit täyttyvät ihmisten muisteloista ja hyvästeistä. Ikävää on, etteivät kuolleet ehdi lukea omia muistokirjoituksiaan. Olisi pitänyt ehtiä sanoa ihmisen vielä eläessä kuinka paljon arvostaa.
Ehkä jonakin päivänä tulevaisuudessa (jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan) olemme kaikki suurin piirtein kuolemattomia, ja kun ei ole enää vainajia, ei pidetä enää muistopuheitakaan. Elämä otetaan itsestäänselvyytenä ja kuolema on kaukaista menneisyyttä kuten musta surma.
Kuolemattomana voisi järjestää jonkinlaisen "mukakuolemapäivän", vaikka tuhannen vuoden välein. Mukakuolemapäivänä ihminen ilmoittaisi olevansa päivän ajan kuollut ja menisi kaappiin piiloon. Sukulaiset, ystävät ja tutut kokoontuisivat keskustelupalstalle muistelemaan kuollutta, kertoisivat kuinka hieno ihminen hän oli, millaisena muistavat hänet ja kuinka paljon kaipaavat häntä. Yleensä ottaen kaikkien pitäisi käyttäytyä päivän ajan kuin eivät enää ikinä näkisi mukakuollutta.
Seuraavana aamuna mukakuolemapäivän kunniavieras tulisi esiin piilostaan ja kaikki näyttelisivät yllättynyttä. Suku ja ystävät halailisivat, että tosi hienoa kun et kuollutkaan, se olisi ollut niin hirveän surullista. Sitten juhlittaisiin. Juhlien jälkeen mukakuollut lukisi läpi kaikki hänestä tehdyt muistokirjoitukset tippa linssissä ja miettisi, että kylläpäs läheiseni arvostavat minua paljon ja on se hienoa olla elossa.
