Muistan tarkalleen sen hetken lapsuudestani, kun löysin supersankarit. Se tapahtui vuoden 1988 tammikuussa. Näin marketin lehtihyllyssä Hämähäkkimies-lehden numeron 1/88. (Edit 2009: vai oliko se sittenkin 9/87? Epäluotettava ihmismuisti on epäluotettava.) Kannessa oli karamellinvärisiin trikoisiin pukeutuneita hahmoja syöksymässä suoraan lukijaa kohti niin tyylikkäinä, että pikkupoika oli täysin myyty näyn edessä. Lehti oli pakko ostaa.
Olin kyllä lukenut aiemminkin Batmania ja Teräsmiestä (vanhan tutun Aku Ankan ohella), mutta tässä Hämähäkkimiehen numerossa oli jotain käsittämättömän upeaa: jatkosarja nimeltä Salatut Sodat. Tuonpuoleinen-niminen jumalhahmo oli kerännyt kaikki pahimmat superrikolliset ja kaikki parhaimmat supersankarit keinotekoiselle planeetalle tappelemaan toisiaan vastaan ilman sen kummempia selittelyjä. Teräsmies-lehteen verrattuna sarjalla oli valtava etumatka pikkupojan silmissä: yhden lehden hinnalla sai kokonaisen joukon supersankareita kotiin! [Olen odottanut, milloin elokuvantekijät keksivät yhtä loistavan myyntikikan; League of Extraordinary Gentleman on jo hyppäys tähän suuntaan. (Edit 2009: niinhän siinä tapahtui, X-Men tuli teattereihin ja Kostajat tulossa.] Homma vaikutti niin loistavalta, että tuskin maltoin odottaa jatko-osien ilmestymistä. Ryhdyin keräämään supersankarisarjakuvia.
Kirjastossa käydessäni sitten tajusin, että oli myös ihan oikeita kirjoja supersankareista, tai ainakin sinnepäin. Paikallisessa kirjastossa oli hylly, jossa luki Sience Fiction (kyllä, siinä oli kirjoitusvirhe). En muista tarkkaan ensimmäisiä lainaamiani kirjoja, mutta Asimovin toimittamat novellikokoelmat, Jules Verne ja Douglas Adams löytyivät melko äkkiä. Niistä oli hyvä lähteä liikkelle. Huomasin, että tiettyjen tyyppien kirjoittamat kirjat ja novellit olivat vähän parempia kuin muiden. Kirjoissa ei ollut trikoisiin pukeutuneita tyyppejä, mutta sehän johtui vain siitä, ettei niissä ollut kuvia (saatoin silti kuvitella ihmisille tyylikkäitä superasuja päälle).
Sience Fiction -hyllystä löytyi myös juttuja zombeista ja vampyyreistä ja frankensteineista, mutta sarjakuvien supersankarit olivat silti minulle mieluisampia: he käyttivät erikoiskykyjään tekemällä kaikkea siistiä, kun taas esimerkiksi vampyyrit olivat aina hirviöitä, jotka ihmiset tuhosivat. Hirveätä tuhlausta! Olin aina enemmän Draculan puolella tappelussa, koska hänellä oli superkykyjä. Tavalliset ihmiset olivat tylsiä hahmoja, jotka olisivat vain suorittaneet arkiaskareitaan ilman Draculan kaltaista supertyyppiä. Olisin halunnut nähdä, että tiedemiehet menevät Draculan hautakammioon, tutkivat sen ruumista ja keksivät sen kuolemattomuuden ja supervoimien salaisuuden, mutta mitä vielä! Tyhmät äijät menivät ja iskivät vampyyrille aina puuvaajan sydämeen ja hävittivät ruumiin. Siinä meni sekin tilaisuus hukkaan. Olisivat tehneet ruumiinavauksen ja ottaneet selville, mistä vampyrismi johtui! Saamarin pöljät.
Scifin ydin oli minulle ensi hetkestä lähtien siinä, että siinä nähtiin pidemmälle kuin tähän tavalliseen normaalielämään. Ne eivät saarnanneet toisilta tähdiltä tulevista pelastajista (kuten ne hörhökirjat, joita myös erehdyin lukemaan) vaan kertoivat ihmisistä, jotka kohtasivat outoja ilmiöitä tai keksivät outoja asioita, mutta jotka kuitenkin pystyivät tarinan edetessä selittämään ja ratkaisemaan tieteen keinoin. Tiedemiehet ja heidän luomuksensa, jotka selvisivät lähinnä terävän älynsä (ja kenties laserpyssyjen) turvin olivat scifin sankareita. Sarjakuvissa taas oli pikaisesti jaotellen kolmenlaisia supersankareita:
(1) mutantteja, jotka saivat erikoiskykynsä jo syntymässä
(2) tavallisia ihmisiä, jotka saivat superkyvyt vahingossa
(3) tavallisia ihmisiä, jotka tekivät itsestään tarkoituksella supersankareita
Eniten minua kiinnostivat kolmannen tyypin hahmot - ne, jotka loivat itse itsensä. Mutta aina tuli eteen se sama ”karman laki”: loistava keksintö tuhottiin vahingossa tai tarkoituksella lopussa. Aargh! Aina tekoälyyn tuli joku vika, jonka takia tekoäly täytyi tuhota. Aina robotti sekosi ja se täytyi tuhota. Uusi lääkekeksintö johti aina outoihin sivuvaikutuksiin. Aina koko homma unohdettiin ja päätettiin olla yrittämättä koskaan enää, koska jokin kosminen voima pakotti ihmiset pysymään tavallisina. Aina sama homma! Mikseivät ne ottaneet oppia virheistään ja rakentaneet seuraavasta tekoälystä tai robotista parempaa? Miksei lääkettä kehitetty edelleen? Yksi epäonnistuminen lannisti koko homman! Eivät kai asiat voineet todellisuudessa olla näin?
Sitten tuli Salatut Sodat ja sarjan suurenmoinen hahmo nimeltä Tohtori Doom. Tohtori Doom oli paras pahis alusta lähtien. Hän loi itse supervoimansa eikä kunnioittanut ketään. Hän haastoi jumalankaltaisen Tuonpuoleisen pelkän teknologiansa avulla ja voitti, saaden kaikki jumalalliset voimat itselleen. Eräs yksittäinen sarjakuvaruutu, jossa sadistinen jumalhahmo kiduttaa Tohtoria, mutta Tohtori kurkottaa epätoivoisesti ainoalla kädellään kohti yläpuolellaan leijuvaa rintahaarniskaa, on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Tohtori Doomin epätoivoisessa ja tuhoontuomitussa yrityksessä kapinoida kaikkivaltiasta vastaan ja onnistua siinä oli minulle suurenmoista vertauskuvallisuutta. Kun Tuonpuoleinen asetti planeettataistelulle säännöksi ”tuhoa vihollisesi ja saat kaiken mitä haluat” vain Tohtori Doomilla oli pokkaa asettua vastustamaan (no, Galactus yritti myös aluksi huonolla menestyksellä). En ihaillut Doomin typeriä maailmanvalloitussuunnitelmia enkä hölmöjä pakkomielteitä, mutta samaistuin hänen individualismiinsa ja pelottomuuteensa. Hän näki kauemmas ja uskalsi yrittää suurempia asioita. Hän hyppäsi ulos systeemistä.
Salattuja Sotia lukemalla minusta tuli lopullisesti ateisti. Kyllä, sarjakuvien syytä kaikki. Jos uskovainen tänä päivänä kysyy minulta, mikä saisi minut kääntymään takaisin uskonnolliseksi, voin täydellä varmuudella sanoa, ettei yhtään mikään. Pysyn ateistina, vaikka heittäisit minkälaisia todisteita jumalan olemassaolosta eteeni. Vaikka Jeesus hyppäisi eteeni ja tekisi sata ihmetekoa, en kääntyisi uskoon. Minua ei pysty käännyttämään. Ja mistä tämä johtuu? Siitä, että minä olen Tohtori Doom. Ateismi tarkoittaa minulle sitä, etten suostu alistumaan. En kumarra ketään enkä mitään. Jos todistat minulle, että jumala on olemassa, se ei muuta vakaumustani ollenkaan. En ryhdy palvomaan jumalaa, vaan alan taistelemaan jumalaa vastaan. Jumalan olemassaolo on minulle täysin sivuseikka – oli taikka ei, en palvo sitä kummassakaan tapauksessa. Vaikka jumala uhkaisi iskeä minua nyt salamalla päähän koska kirjoitan tätä, en lopettaisi kirjoittamista. Vaikka sielu olisi olemassa ja joutuisin helvettiin tämän kirjoittamisen takia, en ryhtyisi palvomaan jumalaa. Pelossa eläminen ei ole minua varten. Pukeudun mieluummin metallihaarniskaan ja teen vallankumouksen.
Jumalia ei kumarreta, niitä vastustetaan.
Mutta miksi Hulk on sisällä talossa? Ei se mitään, sillä… HULK LYÖ!
Olin kyllä lukenut aiemminkin Batmania ja Teräsmiestä (vanhan tutun Aku Ankan ohella), mutta tässä Hämähäkkimiehen numerossa oli jotain käsittämättömän upeaa: jatkosarja nimeltä Salatut Sodat. Tuonpuoleinen-niminen jumalhahmo oli kerännyt kaikki pahimmat superrikolliset ja kaikki parhaimmat supersankarit keinotekoiselle planeetalle tappelemaan toisiaan vastaan ilman sen kummempia selittelyjä. Teräsmies-lehteen verrattuna sarjalla oli valtava etumatka pikkupojan silmissä: yhden lehden hinnalla sai kokonaisen joukon supersankareita kotiin! [Olen odottanut, milloin elokuvantekijät keksivät yhtä loistavan myyntikikan; League of Extraordinary Gentleman on jo hyppäys tähän suuntaan. (Edit 2009: niinhän siinä tapahtui, X-Men tuli teattereihin ja Kostajat tulossa.] Homma vaikutti niin loistavalta, että tuskin maltoin odottaa jatko-osien ilmestymistä. Ryhdyin keräämään supersankarisarjakuvia.
Kirjastossa käydessäni sitten tajusin, että oli myös ihan oikeita kirjoja supersankareista, tai ainakin sinnepäin. Paikallisessa kirjastossa oli hylly, jossa luki Sience Fiction (kyllä, siinä oli kirjoitusvirhe). En muista tarkkaan ensimmäisiä lainaamiani kirjoja, mutta Asimovin toimittamat novellikokoelmat, Jules Verne ja Douglas Adams löytyivät melko äkkiä. Niistä oli hyvä lähteä liikkelle. Huomasin, että tiettyjen tyyppien kirjoittamat kirjat ja novellit olivat vähän parempia kuin muiden. Kirjoissa ei ollut trikoisiin pukeutuneita tyyppejä, mutta sehän johtui vain siitä, ettei niissä ollut kuvia (saatoin silti kuvitella ihmisille tyylikkäitä superasuja päälle).
Sience Fiction -hyllystä löytyi myös juttuja zombeista ja vampyyreistä ja frankensteineista, mutta sarjakuvien supersankarit olivat silti minulle mieluisampia: he käyttivät erikoiskykyjään tekemällä kaikkea siistiä, kun taas esimerkiksi vampyyrit olivat aina hirviöitä, jotka ihmiset tuhosivat. Hirveätä tuhlausta! Olin aina enemmän Draculan puolella tappelussa, koska hänellä oli superkykyjä. Tavalliset ihmiset olivat tylsiä hahmoja, jotka olisivat vain suorittaneet arkiaskareitaan ilman Draculan kaltaista supertyyppiä. Olisin halunnut nähdä, että tiedemiehet menevät Draculan hautakammioon, tutkivat sen ruumista ja keksivät sen kuolemattomuuden ja supervoimien salaisuuden, mutta mitä vielä! Tyhmät äijät menivät ja iskivät vampyyrille aina puuvaajan sydämeen ja hävittivät ruumiin. Siinä meni sekin tilaisuus hukkaan. Olisivat tehneet ruumiinavauksen ja ottaneet selville, mistä vampyrismi johtui! Saamarin pöljät.
Scifin ydin oli minulle ensi hetkestä lähtien siinä, että siinä nähtiin pidemmälle kuin tähän tavalliseen normaalielämään. Ne eivät saarnanneet toisilta tähdiltä tulevista pelastajista (kuten ne hörhökirjat, joita myös erehdyin lukemaan) vaan kertoivat ihmisistä, jotka kohtasivat outoja ilmiöitä tai keksivät outoja asioita, mutta jotka kuitenkin pystyivät tarinan edetessä selittämään ja ratkaisemaan tieteen keinoin. Tiedemiehet ja heidän luomuksensa, jotka selvisivät lähinnä terävän älynsä (ja kenties laserpyssyjen) turvin olivat scifin sankareita. Sarjakuvissa taas oli pikaisesti jaotellen kolmenlaisia supersankareita:
(1) mutantteja, jotka saivat erikoiskykynsä jo syntymässä
(2) tavallisia ihmisiä, jotka saivat superkyvyt vahingossa
(3) tavallisia ihmisiä, jotka tekivät itsestään tarkoituksella supersankareita
Eniten minua kiinnostivat kolmannen tyypin hahmot - ne, jotka loivat itse itsensä. Mutta aina tuli eteen se sama ”karman laki”: loistava keksintö tuhottiin vahingossa tai tarkoituksella lopussa. Aargh! Aina tekoälyyn tuli joku vika, jonka takia tekoäly täytyi tuhota. Aina robotti sekosi ja se täytyi tuhota. Uusi lääkekeksintö johti aina outoihin sivuvaikutuksiin. Aina koko homma unohdettiin ja päätettiin olla yrittämättä koskaan enää, koska jokin kosminen voima pakotti ihmiset pysymään tavallisina. Aina sama homma! Mikseivät ne ottaneet oppia virheistään ja rakentaneet seuraavasta tekoälystä tai robotista parempaa? Miksei lääkettä kehitetty edelleen? Yksi epäonnistuminen lannisti koko homman! Eivät kai asiat voineet todellisuudessa olla näin?
Sitten tuli Salatut Sodat ja sarjan suurenmoinen hahmo nimeltä Tohtori Doom. Tohtori Doom oli paras pahis alusta lähtien. Hän loi itse supervoimansa eikä kunnioittanut ketään. Hän haastoi jumalankaltaisen Tuonpuoleisen pelkän teknologiansa avulla ja voitti, saaden kaikki jumalalliset voimat itselleen. Eräs yksittäinen sarjakuvaruutu, jossa sadistinen jumalhahmo kiduttaa Tohtoria, mutta Tohtori kurkottaa epätoivoisesti ainoalla kädellään kohti yläpuolellaan leijuvaa rintahaarniskaa, on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Tohtori Doomin epätoivoisessa ja tuhoontuomitussa yrityksessä kapinoida kaikkivaltiasta vastaan ja onnistua siinä oli minulle suurenmoista vertauskuvallisuutta. Kun Tuonpuoleinen asetti planeettataistelulle säännöksi ”tuhoa vihollisesi ja saat kaiken mitä haluat” vain Tohtori Doomilla oli pokkaa asettua vastustamaan (no, Galactus yritti myös aluksi huonolla menestyksellä). En ihaillut Doomin typeriä maailmanvalloitussuunnitelmia enkä hölmöjä pakkomielteitä, mutta samaistuin hänen individualismiinsa ja pelottomuuteensa. Hän näki kauemmas ja uskalsi yrittää suurempia asioita. Hän hyppäsi ulos systeemistä.
Salattuja Sotia lukemalla minusta tuli lopullisesti ateisti. Kyllä, sarjakuvien syytä kaikki. Jos uskovainen tänä päivänä kysyy minulta, mikä saisi minut kääntymään takaisin uskonnolliseksi, voin täydellä varmuudella sanoa, ettei yhtään mikään. Pysyn ateistina, vaikka heittäisit minkälaisia todisteita jumalan olemassaolosta eteeni. Vaikka Jeesus hyppäisi eteeni ja tekisi sata ihmetekoa, en kääntyisi uskoon. Minua ei pysty käännyttämään. Ja mistä tämä johtuu? Siitä, että minä olen Tohtori Doom. Ateismi tarkoittaa minulle sitä, etten suostu alistumaan. En kumarra ketään enkä mitään. Jos todistat minulle, että jumala on olemassa, se ei muuta vakaumustani ollenkaan. En ryhdy palvomaan jumalaa, vaan alan taistelemaan jumalaa vastaan. Jumalan olemassaolo on minulle täysin sivuseikka – oli taikka ei, en palvo sitä kummassakaan tapauksessa. Vaikka jumala uhkaisi iskeä minua nyt salamalla päähän koska kirjoitan tätä, en lopettaisi kirjoittamista. Vaikka sielu olisi olemassa ja joutuisin helvettiin tämän kirjoittamisen takia, en ryhtyisi palvomaan jumalaa. Pelossa eläminen ei ole minua varten. Pukeudun mieluummin metallihaarniskaan ja teen vallankumouksen.
Jumalia ei kumarreta, niitä vastustetaan.
Mutta miksi Hulk on sisällä talossa? Ei se mitään, sillä… HULK LYÖ!
Kommentit
Kävijä @ 6:28:34 | 2006-05-14|
Tämä oli hauska juttu, koska minullekin Marvelin Salatut Sodat tuli erääksi virstanpylvääksi.
Kun Doom oli saanut Tuonpuoleisen voimat, niin sanoi olevansa "valaistunut". Muistin kuulleeni termin ja kiinnostuin Buddhalaisuudesta. Sen jälkeen luin muista uskonnoista. Saman vuoden eli vuonna 1988 lokakuussa aloin lukemaan Raamattua. Marraskuussa 1988 tulin uskoon.
Omalla kohdallani tapahtui varsin päinvastainen asia kuin sinulle, koska kiinnostuin uskonnoista tuon Marvelin Salattujen Sotien jälkeen. Sitä ennen olin aikamoinen sci-fi friikki.
No, olen myös kiinnostunut transhumanismista, tosin etupäässä kristillisestä transhumanista. Huomasin että transhumanismi ja kristillinen teologia, erityisesti jumallistumisoppi eli theosis sisältävät paljon samaa materiaalia. Kristushan on Logos joka tekee ihmisen jumalliseksi kristillisen teologian mukaan. Tosin Logos sisältää myös Mythoksen eikä pelkästään eksplisiittistä Järkeä.
Eräässä mielessä transhumanismi voidaan nähdä myös että logos tekee ihmisen jumalliseksi. Kuitenkin tämä logos on riisuttu versio ja tarkoittaa lähinnä ihmisjärkeä ja ehkä myöhemmin posthumaania järkeä.
Hauska juttu että tuo Marvelin Salatut Sodat on heittänyt ihmisiä eri suuntiin.
Yksityisetsivä |25.09.2006|
Mielenkiintoinen juttu. Oliko Tuonpuoleisen suunnitelmana alusta lähtien, että Doom tulisi ja kaappaisi häneltä voimat? Ja Galactuksen kuuluikin kuolla ristillä Doomin vuoksi, jotta Doom saisi Galactuksen ruumiista lisäpotkua hybrikselleen? Mutta sitten Tuonpuoleinen hiippaili sisään ja varasti voimat takaisin Doomilta, kun tämä yritti lähteä tappelemaan Mefistoa vastaan... mytologinen sekoitus menee liian monimutkaiseksi.
