22.5.07

Oikea asenne mittakaavasta riippumatta

Participants in Sweden were shown a photo of a starving African girl, her individual story and the conditions of the nation in which she lives. Another photo contained the same information but for a starving boy. A third photo showed both children. The feelings of sympathy for each individual child were almost equal, but dropped when they were considered together. Donations followed the same pattern, being lower for two needy children than for either individually. "The studies just described suggest a disturbing psychological tendency," Slovic said. "Our capacity to feel is limited." Even at two, he added, people start to lose it. -- If we see the beginning of the collapse of feeling at just two individuals, "it is no wonder that at 200,000 deaths the feeling is gone." This insensitivity to large numbers is understandable from an evolutionary perspective. Early humans fought to protect themselves and their families. "There was no adaptive or survival value in protecting hundreds of thousands of people on the other side of the planet," he said. "Today, we have modern communications that can tell us about crises occurring on the other side of the world, but we are still reacting the same way as we would have long ago."
- How do we stop genocide when we begin to lose interest after the first victim?

I agree that one human life is of unimaginably high value. I also hold that two human lives are twice as unimaginably valuable. Or to put it another way: Whoever saves one life, if it is as if they had saved the whole world; whoever saves ten lives, it is as if they had saved ten worlds. Whoever actually saves the whole world - not to be confused with pretend rhetorical saving the world - it is as if they had saved an intergalactic civilization.
- Overcoming Bias: One Life Against the World

“I would claim there is a predisposition in some people to help whenever the opportunity arises,” said Oliner, who contrasts this group to bystanders. “A bystander is less concerned with the outside world, beyond his own immediate community. A bystander might be less tolerant of differences, thinking ‘Why should I get involved? These are not my people. Maybe they deserve it?’ They don’t see helping as a choice. But rescuers see tragedy and feel no choice but to get involved. How could they stand by and let another person perish?” -- -- This echoes a point that John Darley makes: More people need to learn about the subtle pressures that can cause bystander behavior, such as diffusion of responsibility and pluralistic ignorance. That way they’ll be better prepared next time they encounter a crisis situation. “We want to explode one particular view that people have: ‘Were I in that situation, I would behave in an altruistic, wonderful way,’” he said. “What I say is, ‘No, you’re misreading what’s happening. I want to teach you about the pressures [that can cause bystander behavior]. Then when you feel those pressures, I want that to be a cue that you might be getting things wrong.’” Research suggests that this kind of education is possible. One set of studies even found that people who attended social psychology lectures about the causes of bystander behavior were less susceptible to those influences.
- Greater Good Magazine: We Are All Bystanders

13.5.07

Metaversumimuseo

Tänään kaupungin tyhjillä kaduilla pyöräillessäni aloin miettiä Accelerating Futuren kirjoitusta, jossa lähdetään sellaisesta ajatuksesta, ettei tulevaisuuden supernopeudella pyöriviä ihmisiä kiinnosta lähteä matkailemaan valovuosien päähän avaruuteen, koska matkustusaika tuntuu supernopeille aivoille aina vain pidemmältä ja virtuaalitodellisuuksissa matkustelu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampaa. Kommenteissa kyllä esitetään pointti, jonka itsekin tähän esittäisin: miksi valita vain toinen, jos voi tehdä molemmat? Matka kaukaisiin tähdistöihin sujuisi rattoisasti holokannella luistellessa.

Samalla mietin Warren Ellisin viimeisintä matkaraporttia Second Lifesta, jossa hän kuljeskelee autioituneissa linnoissa ja tyhjillä klubeilla. Saaret katoavat käyttämättöminä, eikä kukaan taida edes arkistoida niitä kuten kuolleita nettisivuja. Sitten ajattelin, että jossakin Internetin syövereissä on tuhansia erilaisiin vanhoihin peleihin tehtyjä kenttiä, joita kukaan ei enää pelaa. Monsterit odottelevat ahtaissa seinäsyvennyksissä pelaajaa, joka ei koskaan tule.

Jos universumi on enimmäkseen tyhjää, niin on myös metaversumi.

Minä olen tosin aina pitänyt autiomaista, raunioista ja tyhjistä kaduista. Voisin hyvinkin vaeltaa ympäri avaruutta katselemassa auringonlaskuja asumattomilla planeetoilla yksikseni tai piilottaa vaikka geokätköjä seuraavien planeetalle saapuvien vierailijoiden iloksi. Ja voisin hyvinkin viettää aikaa vaellellen vanhoihin peleihin ja virtuaalimaailmoihin tehdyissä tyhjissä kentissä katselemassa menneisyyden maisemia kuin museossa, kuljeskella tuntikausia Dark Forces -pelin tyhjien jääkenttien läpi, kunnes kohtaisin yllättäen toisen vaeltajan ja vaihtaisimme kokemuksia siitä missä suunnassa museomaailmaa on mukavimman näköisiä pikselimössömaisemia. Metaversumimuseo ilmaisella sisäänpääsyllä saattaisi olla kohtalaisen suosittu virtuaalivierailukohde.

Joskus aikoinaan siskoni halusi aina pelata Tomb Raideria, mutta ainoastaan sitä kotikartanokenttää, jossa ei ole yhtään vihollisia. Hän vain juoksenteli ympäriinsä, törmäili seiniin ja seurasi hovimestaria. Viholliset, aikarajat ja muut esteet tavallisissa kentissä vain estivät vapaata juoksentelua omaan tahtiin. Tavallaan minäkään en pitäisi sitä suurena säälinä, vaikka maailmankaikkeudesta ei koskaan löytyisi muita älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, koska se tarkoittaisi enemmän vapaata juoksentelua omaan tahtiin.

Minulla on tapana tehdä pyöräilylenkeistä mielenkiintoisempia yksinkertaisilla pelisäännöillä: käännyn ensimmäisenä vaihtuvien vihreiden valojen suuntaan, valottomissa risteyksissä käännyn vuorotellen vasemmalle tai oikealle, ja jos kadun ylitse menee valoton suojatie, eikä autoja ole näkyvissä, menen suojatien ylitse. Kuten olen aikaisemminkin useaan kertaan todennut, tyhjä avaruus tuntuu tylsältä vain jos ei osaa itse luoda siitä jännittävää.

2.5.07

Epätodennäköisyyden vuorenhuipulla

Pikatarina: katsoja saapuu vuoren juurelle ja näkee äkkijyrkän seinämän laella eläimen, vaikkapa kirahvin. Kuinka kirahvi on päässyt vuoren päälle? Seinämä on niin jyrkkä, ettei se ole voinut kiivetä, eikä kirahvi ole myöskään sen luokan akrobaatti, että se olisi voinut hypätä huipulle. Katsoja näkee tasan kaksi vaihtoehtoa: jonkun on täytynyt taikoa kirahvi vuorelle tai sitten kirahvi on ilmestynyt vuoren päälle täysin sattumalta. Puhdas sattuma ei kuulosta oikealta, joten katsoja päättelee, että kosminen velho taikoi kirahvin vuoren päälle. Mutta on myös kolmas vaihtoehto, jota katsoja ei näe: vuoren toisella puolella on loiva rinne, jota pitkin kirahvi on kavunnut vuorelle ihan itsekseen, askel kerrallaan. Kirahvi on käyttänyt polkua nimeltä evoluutio.

Richard Dawkinsin Climbing Mount Improbable on vertaus siitä, kuinka kosmiseen taikuriin uskovat katsovat luonnossa esiintyvää monimutkaisuutta ja näkevät vain lopputuloksen, eivät niitä miljoonaa yksinkertaista askelta (ja miljardia harha-askelta), jotka lopulta johtivat monimutkaisuuden syntyyn. Puheessaan Climbing Technological Mount Improbable Extropia DaSilva puolestaan vertaa Dawkinsin vertausta siihen, kuinka esim. posthumaanien olentojen rakentamista epäilevät näkevät visiot tulevaisuuden teknologioista ikään kuin kirahveina vuoren päällä. Kun he törmäävät asiaan ensimmäisen kerran, he näkevät teknologisen kehityksen lopputulokselle annetun nimen, pelkän jäävuoren huipun. He eivät osaa ajatella niitä miljoonaa askelta (ja miljardia harha-askelta), jotka tarvitaan vuoren päälle kapuamiseen loivalta puolelta.

Dawkins is of course talking about products of natural selection and how nature pulled off the trick of putting together natural machines that seem to have been designed by an intelligent ‘watchmaker’. But I think ‘Mount Improbable’ serves equally well as an explanation to this question: ‘Why, in a world full of technology quite dazzling compared to what was available in the past, do forcastes of future technology sound too incredible to believe’?

The answer is that these forecastes make a metaphorical leap up the sheer cliff-face of Mount Improbable. But present technologies got where they are today via a gentle climb up its slope. A case in point: Try to imagine that this is 1985. In this year, Apple have a third-party hard drive available, which retails at $2000. For that money, you get something almost as big as a shoebox with a total capacity of 10 megabytes. Now try to imagine the skepticism that would greet a suggestion that, one day, a hard-drive-based device would usurp the Sony Walkman as the most popular portable music player. I mean, come on! Wired’s Steven Levy commented, ‘ha! The entire capacity (was) insufficient to store the MP3 file of Neil Young’s ‘down by the river” . You might as well put a personal CD player and a bunch of Cds in a shoebox and lug that about! Darn sight cheaper than a hard drive, non?

Jyrkän seinämän puolelta katsovista voi näyttää siltä kuin vuoren juurella parveilevat transhumanistit uskoisivat johonkin maagiseen (koska tarpeeksi pitkälle kehittynyt teknologia näyttää maagiselta) tai ikään kuin kyse olisi siitä, että yritetään rakentaa jättiläisrobottia tökkimällä tietokonetta kepillä ja odottamalla, että kyllä sieltä tuurilla jotain tupsahtaa ulos, tai odottelemalla sitä hurrikaania, joka lennättää osat huipulle ja kokoaa niistä jättiläisrobotin. Katsojat ajattelevat: "Jättiläisrobotin ilmestyminen huipulle on täysin epätodennäköistä ja naurettavaa, koska eihän kukaan pysty hyppäämään huipulle, joten ei tämä porukka koskaan pääse mihinkään." Mutta tulevaisuuden teknologiat ovat pitkän, asteittaisen kehitystyön lopputuloksia. Vuoren huipulle hyppäämisen onnistumisen todennäköisyyttä ei tarvitse edes miettiä, ainoastaan seuraavan askeleen ottamisen todennäköisyyttä loivalla polulla. Vuoren laelle pystytetyn "Singulariteetti tulee tähän" -kyltin ei pitäisi antaa viedä huomiota pois polusta, eikä sanan supertekoäly pitäisi herättää sen enempää taikausko(nvasta)ista reaktiota kuin sanan kirahvi tai kerrostalo.

I do not think enough people appreciate that the incredible technologies described by transhumanists actually arise from many thousands of tiny advances that occur each day. By the time version 2.0 of the human brain emerges from vapourware, it will be judged, not as a terrifyingly large leap in cognitive ability, but simply a mundane upgrade from stage ‘Y’, the previous generation of brain augmentation.


Asiaan liittymättä tai liittyen:
Nassim Nicholas Talebin uusin kirja The Black Swan

Edge: Why the gods are not winning
Every time a nation becomes truly advanced in terms of democratic, egalitarian education and prosperity it loses the faith. It's guaranteed. That is why perceptive theists are justifiably scared. In practical terms their only practical hope is for nations to continue to suffer from socio-economic disparity, poverty and maleducation. That strategy is, of course, neither credible nor desirable.