25.4.07

Tulevaisuuden naurettavuudesta ja näkökulman vaihtamisesta

(Remix useista vanhoista teksteistä 27.07.09)

Demolition Man (1993) -leffassa on kohtaus, jossa menneisyydestä tullut Sylvester Stallone istuu autossa kahden tulevaisuuden poliisin kanssa ja kuski laittaa radion päälle. Radiosta kuuluu lyhyitä, iloisia TV-mainosten musiikkipätkiä. Stallone katsoo tulevaisuuden ihmisiä kummissaan (ja samoin odotetaan katsojienkin tekevän), koska onhan ihan naurettavaa, että ihmiset kuuntelisivat mainospätkiä huvikseen.

Samalla tavoin menneisyyden ihmiselle kuulostaisi naurettavalta, että katsomme YouTube-nimisestä palvelusta mainospätkiä. Stallonen hahmo leffassa ei ymmärrä mainosmusiikkia, koska hän ei ole nähnyt alkuperäisiä mainoksia tai kokenut sitä yhteisöllistä meemikasautumaa, joka niihin liittyy. Samoin kuin modernin taiteen näyttelyä katseleva ihminen, joka näkee lapion seinän vieressä ja naureskelee, että minäkin voisin tehdä tuollaisen teoksen, ei ole sattunut lukemaan mistä teoksessa on oikeasti kyse: tämä on se lapio, jota taiteilija käytti istuttaessaan sata omenapuuta symmetrisesti ympäri kaupunkia. Lapio on vain se naurettavalta näyttävä jäävuoren huippu, koska suurin osa teoksesta on näkymättömissä pinnan alla.

Jos et pysty kuuntelemaan innostuneena Super Marion tunnaria radiosta, olet jäänyt ajastasi jälkeen kuin Stallone.

Futuristiset ideat (tai sanotaan heikot signaalit) kuulostavat tavalliselle kaduntallaajalle naurettavilta ja utopistisilta, koska ne ovat jäävuoren huippuja ilman kontekstia. Katsojat näkevät vain tavallisen lapion tai kuulevat hölmön mainosmusiikin, vaikka pinnan alla on kokonainen vuori piilossa. Jonkinlainen yleisohje voisi olla: et voi luottaa omaan vaistoosi siitä kuinka naurettavalta tulevaisuus vaikuttaa. Jos 80-luvun scifileffan puvustus näyttää naurettavalta, tulevaisuus voi silti oikeasti näyttää yhtä naurettavalta. Jos 70-luvun scifileffan hahmot käyttäytyvät jäykästi ja luonnottomasti, se ei ehkä johdukaan huonoista näyttelijöistä vaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset oikeasti käyttäytyvät jäykästi ja luonnottomasti.

Kun on scifistä kyse, kaiken naurettavuuden voi selittää pois Stallone-taktiikalla.

Lisäksi Stallone-taktiikan huolellisella soveltamisella saa paljon enemmän irti huonoistakin leffoista. Minusta se on vain älyllistä laiskuutta, jos ei osaa puristaa viihteestä kaikkea iloa irti vaihtelemalla näkökulmaansa sen sijaan, että odottaisi leffan viihdyttävän pelkällä passiivisen katsojan tasolla. Jokainen tylsäksi arvioimasi leffa on parin tunnin mittainen epäonnistuminen hauskanpidossa sinun osaltasi.

Katsoin 300-elokuvan ja pidin siitä valtavasti. Kaverin mielestä se oli vain keskinkertainen ja mietin, että voisinpa antaa hänelle katsottavaksi sen leffan, joka pyöri minun päässäni. Katsoessani keksin hahmoille jatkuvasti uutta dialogia, luon omaa soundtrackia, vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja ja merkityksiä. Luon päässäni elokuvaa, joka on paljon moniulotteisempi kuin kankaalla pyörivä, ja arvostelenkin leffoja yleensä sillä asteikolla kuinka paljon ne inspiroivat omaa luovuuttani. Entä jos Ephialtes olisi otettu mukaan taisteluun? Entä jos keihäs olisi osunut? Olisi mukavaa nähdä elokuvista usean aikalinjan versioita, joissa erilaiset haarautumat valikoituisivat jokaisella katsomiskerralla randomilla kuin tietokonepelien luolastot. On jotenkin rajoittavaa tyytyä pelkästään yhteen versioon, jos voi samaan hintaan pyörittää parempia versiota päässään.

Luolamies kirjastossa ja nykyihminen tulevaisuudessa

Jos luolamies ilmestyisi nykyaikaiseen kirjastoon ja seuraisi tietokoneiden monitoreja tuijottavia ihmisiä, hän voisi luulla tulevaisuutta dystopiaksi, jossa aneemisen näköiset zombiet tuijottavat vilkkuvaan ruutuun ilmestyviä koukeroita ja painelevat sitten sormillaan lisää samanlaisia koukeroita. Luolamies kauhistuisi ja rikkoisi tietokoneet vapauttaakseen ihmiset oudon kuvalaitteen loitsuista. Tämän jälkeen ihmiset näyttäisivät vielä enemmän zombeilta, koska he eivät kävisikään vihaisena joukkona luolamiehen kimppuun (kuten järkevät luolaihmiset) vaan ottaisivat minimonitorit taskuistaan ja alkaisivat painelemaan niitä. Tai sitten luolamies nauraisi katketakseen tai tuntisi sääliä, koska reaktiot olisivat niin kummallisia: "Rikoin niiden isot koneet ja niillä oli pienet koneet taskuissaan, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa."

Poliisit tietysti hakisivat luolamiehen pois ja luolamies olisi kauhuissaan tästä tulevaisuudesta, jossa sinipukuiset miehet tulevat ja vievät istumaan pieneen koppiin muutaman vilkkuvan laatikon rikkomisen vuoksi. Kaikki luolamiehen vapaudet riehua on tulevaisuudessa viety! Tämä sinipukuisten miesten hallitsema, ahdistava zombiemaailma on täysin materialistinen ja kylmä paikka, missään ei näy edes suuren Og-jumalan palvontapaikkoja. Tämä dystopia kaipaa vallankumousta ja paluuta luontoon! (Stallone voisi esittää luolamiestä tässäkin elokuvassa.)

Nykyihmisten näkökulmasta luolamiehen purkaukset olisivat tietysti aika mauttomia ja turhia. Mutta entäpä jos nykyihminen heitetään keskelle lähitulevaisuuden maailmaa, jossa perheet elävät jatkuvan kameravalvonnan alla tarkoin rajatuissa yhteisöissä korkeiden muurien sisällä ja tekevät työtä kellon ympäri unentukahduttajien avulla. Näyttääkö se dystopialta, johon ihmiset on pakotettu, vai utopialta, jonka ihmiset ovat itse valinneet? Ehkä kehitys on sujunut ihan itsekseen siten, että luolamiehet ovat jääneet muurien ulkopuolelle omasta vapaasta tahdostaan ja eliitti on muuttanut muurien sisäpuolelle omasta vapaasta tahdostaan. Molemmat ovat tyytyväisiä valintoihinsa, mutta menneisyyden ihminen pitää tilannetta automaattisesti luolamiehiä syrjivänä. Hän ryhtyy puuhaamaan vallankumousta, joka päättyy tietysti yhtä huonosti kuin luolamiehen kapina kirjaston tietokoneita vastaan. Jos kyseessä olisi elokuva, sitä kutsuttaisiin (meillä menneisyydessä) ahdistavaksi dystopiaksi, jossa ihminen häviää taistelun koneistoa vastaan.

Tai entä jos nykyihminen heitettäisiin kaukaisempaan tulevaisuuteen? Otetaan vertauskohdaksi kohtaus Hellraiser II -leffasta, jossa ovi labyrinttimaailmaan avautuu. Vaikka tulevaisuus näyttäisi nykyihmiselle yhtä hirvittävältä kuin Hellraiserin labyrinttimaailma, se voisi silti olla tulevaisuudessa elävien olentojen mielestä erittäin mukava paikka. Nykyihminen pitäisi sitä kammottavana ja kylmänä, koska näkisi jälleen vain jäävuoren huipun. Ehkä koko labyrintti on todellisuudessa paikallisen pelikerhon rakentama huvipuisto ja käynnissä on vuosikausia kestävä roolipeli. Käytävän päästä esiin tuleva kamerapää haluaakin ehkä vain ohjata sinut ulos pelikentältä, ettet loukkaa itseäsi tai kuvata hauskan videon tulevaisuuden YouTubeen. Toinen yleisohje: et voi luottaa omaan vaistoosi siitä, kuinka pelottavalta tulevaisuus näyttää.
What we consider “positive” is heavily colored by our politics, our scarcity-based economy, and the current state of the world. A positive mid-future or far-future world might be very, very different than we expect, especially if we start heading into post-scarcity based scenarios. I think of an iPod Touch full of rap videos and Torchwood torrents being transported back to Victorian England. Would they be in awe of our technology—or would they recoil from our mores? One of my most “frightening” stories included a near-post-scarcity scenario where the majority of the population of the world could generate enough income to live simply by going about their daily lives and talking about the products they used—my writers’ group rejected this as a positive scenario, because it was based on “evil marketing.”
- Stranger and Happier: A Positive Science Fiction Platform

Voittaja saa kertoa tarinan

Hypätään vielä hetkeksi uskonnollisten satujen pariin. Vanha totuus on, että voittaja saa kertoa tarinan - ja voittaja kertoo tarinan aina itselleen edullisimmalla tavalla. Jos diktaattori kirjoittaa muistelmansa, hän nimittää itseään kansanmieheksi ja vastustajiaan terroristeiksi ja demoneiksi. Kapinallisten näkökulma jää kertomatta, vain diktaattorin muistelmat julkaistaan. Jos jumala kirjoittaa kirjan, jossa hän itse on sankari, miten tarinan puolueettomuuteen voi luottaa? Ei mitenkään.

Jos luolamies kertoisi tarinan nykymaailmasta, hän kertoisi tarinan kalpeiden orjazombien kansoittamasta laatikkomaailmasta, jota sinipukuiset miehet hallitsevat. Jos nykyihminen kirjoittaisi tarinan Hellraiserin maailmasta, hän kirjoittaisi kammottavista, mustapukuisista mutanteista, jotka hallitsevat hullun arkkitehdin suunnittelemaa helvetillistä sokkeloa.

Toinen vertailukohta: kuten useasti todettu, Asimovin lait ja Star Trekin Prime Directive ovat pelkkiä juonielementtejä, joiden tarkoitus on luoda jännitystä tarinaan, eivätkä ne toimisi oikeassa elämässä (tai olisivat todellisuuteen sovellettaessa vähintäänkin eettisesti arveluttavia ratkaisuja). Jos puhutaan Raamatun jumalasta, se on samanlainen toimimaton ja eettisesti arveluttava juonielementti kuin Asimovin lait. Se ei toimi todellisuudessa. Lapsiaan pahoinpitelevä superisä tuo kyllä jännitystä ja juonikäänteitä fantasiatarinaan, mutta oikeassa elämässä sellainen käytös olisi aika törkeää.

Jostakin syystä ihmisten on pienen pohdiskelun jälkeen helppo nähdä, että Prime Directiven kaltaiset juonielementit ovat huono idea todellisuudessa, mutta uskonnolliset sadut ovat sokea piste, johon samaa johtopäätöstä ei osata soveltaa. Tottakai "jumala" on täysin toimimaton ja naurettava ratkaisu, mutta luolamies ei pysty näkemään sitä sellaisena, koska se on niin oleellinen osa hänen aikansa kulttuuria. Tottakai miespappien purkaukset naispappeudesta ovat naurettavia ja turhia, mutta heidän näkökulmastaan koko luolamieskulttuurin säilyminen on vaakalaudalla. Tottakai tulevaisuuden uskonnoton maailma näyttää uskovaisista kylmältä dystopialta, koska heillä on niin ahdas käsitys siitä mikä on kylmää ja mikä lämmintä. He pystyvät ymmärtämään nämä samat asiat, kun puhutaan Stallonen leffasta tai kirjastoon ilmestyvästä luolamiehestä, mutta eivät silloin, kun on kyse heidän omasta elämästään.

Ylhäällä on alhaalla ja musta on valkoista

Star Trekin Prime Directivea perustellaan sillä, etteivät lajit saa puuttua toisten lajien "luonnolliseen kehitykseen" ja kontaktia saa ottaa vasta siinä vaiheessa, kun laji keksii poimuajon. Enterprisen jakso Dear Doctor on tästä räikein esimerkki: päähenkilöt päättävät, etteivät voi sekaantua planeetalla asuvan lajin perinnöllisen sairauden parantamiseen, koska kuolema on heidän kohtalonsa. Naturalistinen virhepäätelmä ja moraalista pelkuruutta: ei tehdä mitään, ettei tehtäisi jotain väärin. Ei ole järkevää kiertää ympäri maailmaa jakamassa moottorisahoja sademetsissä asuville heimoille, mutta pitäisikö odottaa, että sademetsän heimo keksii tietokoneen ennen kuin heille jaetaan syöpää tai ikääntymistä estäviä lääkkeitä? Ei kuulosta hyvältä direktiiviltä. Täytyy pystyä valitsemaan mitkä teknologiat ovat todennäköisesti hyviä jaettavaksi, mustavalkoinen kaikki-tai-ei-mitään -asetelma on hölmö. Teknologisen upliftauksen ohessa täytyy suorittaa memeettistä upliftausta, jotta uutta teknologiaa oppii myös käyttämään vastuullisesti.
Satu lehdistä ja muovilautasista

Olipa kerran afrikkalainen heimo, jonka jäsenet käyttivät lautasina puunlehtiä. He olivat tottuneet syömään puuronsa lehden päältä ja heittämään käytetyn lehden ohimennen maahan. Eräänä päivänä modernit ihmiset saapuivat heimon keskuuteen, söivät puuronsa muovilautasilta ja pakkasivat ruokansa muovikelmuun. Heimon jäsenet huomasivat, että muovilautaset olivat kätevämpiä puuronsyöntialustoja kuin puunlehdet, joten päättivät ottaa ne käyttöön. Tässä oli vain yksi mutta: heimon jäsenet heittelivät käytetyt muovilautaset luontoon kuten lehdet, koska niinhän he olivat aina tehneet. Polkujen reunat alkoivat muistuttaa kaatopaikkaa tai rockfestivaalia. Heimonvanhimmat raapivat päätään ja ihmettelivät mikseivät muovilautaset kadonneet itsekseen kuten lehdet. Kaupunkilaiset unohtivat kertoa, että muovi ei maadu.

Tarinan opetus on, että viidakossa pätevät viidakon säännöt ja kaupungissa pätevät kaupungin säännöt. Jos asut viidakossa ja käytät lehtiä lautasina, voit olla huoleton hippi ja heitellä astiat minne sattuu, mutta jos asut kaupungissa ja syöt ruokasi muovilautaselta, et voi heitellä jätteitäsi minne sattuu. Keskelle suojatietä rikottu kaljapullo ei häviä itsekseen eikä pulpetin alapintaan piilotettu purukumi häviä itsekseen. Joku joutuu siivoamaan muoviset kertakäyttöastiat jäljiltäsi, jos örvellät rokkifestareilla tai riehut grillikioskilla. Rakennukset eivät kasva takaisin kuten metsät, jos tuhoat ne polttopulloilla. Jos et osaa elää asfalttiviidakon säännöillä, palaa puuviidakkoon.
Enterprise-sarjan Augments-trilogiassa joukko geenimuunneltuja ihmisiä yrittää selviytyä perusihmisten sorron alla. Kapteeni perustelee geenimuuntelun vastustusta sillä, että "supervoimat johtavat aina superkunnianhimoon". Eräässä vaiheessa tohtori Arik Soong sanoo, että pienellä geenimuutoksella ihminen saisi viisi prosenttia paremman näön, mutta sekään ei ilmeisesti käy, koska ihminen haluaisi uudessa superkunnianhimossaan nähdä viisi prosenttia enemmän kuin normaali-ihminen. Tarinan augmentit käyttävät uusia kykyjään väärin, mutta pointti on, ettei lääkkeitäkään kielletä sen vuoksi, että jotkut ryhtyvät lääkkeiden väärinkäyttäjiä (eihän?). Jälleen kaikki-tai-ei-mitään -ajattelua: jos yksi käyttää väärin, kaikki käyttävät väärin; jos menneisyydessä on käytetty väärin, tulevaisuudessakin käytetään väärin. Kerran kosketuksessa, aina kosketuksessa.

Vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa kuten The Birth of a Nation uskovaiset rasistit esitetään sympaattisina sankareina ja tummaihoiset ovat eläimellisiä pahiksia. Nykyajan viihdettä katsoessa tuntuu samalta: geenimuuntelun vastustajat esitetään sankareina, geenimuunnellut ihmiset ovat villejä hirviöitä. Yksinkertainen elämä viidakkosaarella esitetään eksoottisen romanttisena ja moderni suurkaupunkielämä esitetään masentavan harmaana ja luonnottomana. Uskonnollisissa leffoissa jumala on sympaattinen papparainen ja uskonnottomat ihmiset katkeria ilkimyksiä. Ylhäällä on alhaalla ja musta on valkoista.

Fiktiivisissä peilimaailmoissa on mukava käydä vierailulla, mutta ei sinne asumaan halua jäädä. Valitettavasti todellisuus näyttää usein yhtä nurinkuriselta peilimaailmalta kuin elokuvamaailma, koska taidehan on tunnetusti todellisuuden peili.
Imagine this butterfly, exactly as it is, but ugly instead of beautiful.
- Wittgenstein
Syntynyt aikasilmukassa

Elokuvassa Groundhog Day mies elää samaa päivää yhä uudelleen. Samanlainen juonikuvio on myös esimerkiksi Stargate SG-1:n jaksossa Window of Opportunity ja monissa, monissa muissakin. Hahmot kamppailevat päästäkseen ulos silmukasta, koska elämä silmukassa muuttuu nopeasti tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Silmukkaa voi pitää vertauskuvana siitä millaiseksi jotkut kuvittelevat posthumaanien olentojen elämän miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa. Kuolemattomia, superälykkäitä, kaikkea jo kerran kokeilleita olentoja, joilla on tylsää luomassaan täydellisessä, ennalta-arvattavassa maailmassa.

Silmukkaan joutuneet hahmot käyvät useimmiten läpi tiettyjä vaiheita:
  1. Ei tämä voi olla totta.
  2. Miten tästä pääsee pois?
  3. Hetkinen, voin tehdä mitä haluan ilman seuraamuksia.
  4. Nyt olen jo kokeillut kaikkea hauskaa, en jaksa enää, masennun ja tapan itseni.
  5. Itsensä tappaminen ei onnistu, koska herään silmukasta kuitenkin, täytyy kai vajota apatiaan ja jäädä sänkyyn.
  6. Ehkä voisin pyrkiä tekemään maailmasta mahdollisimman mukavan paikan muille ihmisille, koska olen jo kaikki itsekkäät haluni tyydyttänyt (Groundhog Dayn opetus).
Kuvitellaan nyt, että ihminen syntyy aikasilmukkaan. Saman päivän toistuminen onkin normaalia arkea. Joka-aamuinen reset-nappula, ikääntymättömyys ja muiden ihmisten täysin ennakoitava käytös ovat päivittäistä rutiinia. Jos olet ainoa poikkeava ihminen, muut vaikuttavat samoja asioita toistavilta automaateilta. Päähenkilö itse on ainoa todellinen ihminen. Päähenkilö on ainoa, joka muistaa edelliset päivät. Eikä hän tietenkään halua itse muuttua aikaisemmat silmukat unohtavaksi automaatiksi, koska silloin kukaan ei muistaisi silmukoita ja elämä olisi kuin toistolla pyörivä elokuva ilman katsojaa.

Automaatti-ihmiset ehkä kertovat silmukan ulkopuolella olevasta mielikuvitusmaailmasta, jossa jokainen päivä on erilainen eikä kenenkään käytöstä voi ennustaa erityisen tarkasti, mutta se maailma kuulostaa päähenkilölle ikävältä ja turvattomalta paikalta. Mitä hän tekisi sellaisessa maailmassa? Hän kokisi ihmetystä herätessään aamulla siitä mihin illalla nukahti, hän ei palaisikaan aina samaan paikkaan kuin silmukkamaailmassa. Hän kokisi nälkää, kipua ja sairauksia, jotka eivät katoaisikaan keskiyöllä kuten kotimaailmassa. Ihmiset käyttäytyisivät oudosti, tekisivät pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haluaisivat muuttaa maailmaa. Päähenkilö joutuisi ajattelemaan tekojensa seurauksia. Ihmiset pysyisivät kuolleina kuoltuaan ja uusia ihmisiä syntyisi vanhojen tuttujen lisäksi.

Silmukkamaailman päähenkilö olisi tässä maailmassa kuin ihmishahmoon vangittu jumala. Hän olisi ainoa, joka muistaisi täydellisen silmukkamaailman, josta hänet olisi revitty pois. Hän olisi kuin huvikseen kiviä pyörittelevä Sisyfos, joka on potkittu ulos Disneylandista paikkaan, jossa hahmot eivät toistakaan samoja vuorosanoja päivästä toiseen eikä päivittäisiä paraateja pidetäkään. Ehkä hänkin aikaa myöten sopeutuisi ankean silmukattomaan maailmaan, saisi opetuksen ja voisi palata tarinan lopussa silmukkamaailmaansa. Onnellinen loppu.

Entä jos kaikki ihmiset syntyisivät silmukkamaailmaan? Maailmankaikkeuden tehdasasetukset palautuisivat joka aamu riippumatta siitä mitä on tehnyt, mutta jokainen ihminen muistaisi toistensa teot jokaisessa toistumassa. Elämä edistyisi sosiaalisen kanssakäymisen osalta, mutta ympäröivä maailma olisi silmukassa. Pitkiä projekteja ei kannattaisi aloittaa, koska seuraavana päivänä maalit hyppäisivät joka tapauksessa takaisin purkkeihin. Vain yhteiset muistot säilyisivät. Jokainen päivä olisi uusi, koska ihmisten toimia ei voisi ennustaa. Naapuri tekisi aina jotakin edellisestä silmukasta poikkeavaa, mutta siitä ei jäisi pysyvää jälkeä muualle kuin muistoihin.

Ajatellaan lapsia, jotka syntyvät miljoonan vuoden kuluttua. Kuolemattomuuden ja superälykkyyden väitetty "tylsyys" on heille normaali olotila. Se on heidän kotinsa. Se ei ole heille mikään kaukainen pääteasema, se on lähtökohta.

Mitä itse tekisin aikasilmukassa? Riippuu monesta asiasta. Toisissa olosuhteissa voisin jäädä silmukan sisään, toisissa en jäisi.
  • Kuinka pitkä silmukka olisi? Tunteja, päiviä, vuosia, miljoona vuotta?
  • Entä jos olemme nyt aikasilmukassa, joka kestää miljardeja vuosia (ja tämä on vasta luupin ensimmäinen toistuma, joten emme voi muistaa aikaisempia toistumia)?
  • Mitä kaikkea luupin sisällä tapahtuisi? Ehtisinkö matkustaa yhden silmukan aikana planeetan toiselle puolelle vai olisiko luuppi paikallinen ja rajattu?
  • Olisiko tietoa siitä, että silmukka päättyy joskus?
  • Olisiko mahdollista vaikuttaa silmukan pituuteen? Voisiko sen saada hallintaansa jollakin tavalla?
Silmukan tutkimisessa ja sen hallitsemisessa olisi päämäärä, jota tavoitellessa ehtisi viettää pitkän tovin tyytyväisenä senkin jälkeen, kun kaikkien kirjastojen kirjat olisi luettu, kaikki elokuvat katsottu, kaikki levyt kuunneltu ja kaikki ihmiset tavattu. Elämä aikasilmukassa voisi olla (olosuhteista riippuen ja loppujen lopuksi) mukavaa.

Justice League ja supereliitti

Olen alkanut pitämään yhä enemmän niistä jaksoista (tai jaksojen osista), joissa kaikki ovat suhteellisen rauhallisia ja tyytyväisiä, seikkailujen välissä olevista rauhallisista osista. Justice League Unlimited -animaatiosarjaa katsoessa tämä on tuntunut korostuvan vielä enemmän kuin joskus Star Trekia katsoessa. Räjähdysten ja toiminnan odotuksen sijaan haluan niiden menevän äkkiä ohi, jotta sankarit pääsisivät takaisin arkiharrastustensa pariin. On hauskempaa katsoa sankareita pelaamassa biljardia tai leikkimässä lumisotaa kuin tappelemassa taas jotakin universumia uhkaavaa hölmöä superroistoa vastaan.

En tietenkään halua katsoa sarjaa supersankareista, jotka eivät tee mitään. Enemmänkin kyse on siinä mistä toiminta lähtee. Hahmojen ollessa vapaalla he tekevät asioita omaehtoisesti ja huvin vuoksi, mutta jos superroisto hyökkää, heidän on pakko lähteä "töihin". Supersankarit harrastustensa parissa ovat parempia kuin supersankarit työssään.

Ennen en edes hirveästi välittänyt hahmoista, olin kiinnostuneempi juonenkulusta ja ideoista. Hahmot saivatkin ollakin pelkkiä paperinukkeja, henkilöiden syventäminenhän oli pelkkää ajantuhlausta, se vei huomion pois scifi-ideoista ja nokkelista juonenkäänteistä. Siisti puku ja erikoinen supervoima riittivät, hahmo oli siinä. Nykyään välitän hahmonkehityksestä enemmän, koska haluan fiktiivistenkin henkilöiden elämän olevan mukavaa ja täysipainoista sen sijaan, että katsoisin vain kuinka he yrittävät pyristellä irti jonkun alienin kynsistä.

Justice League -skenaariossa on ainakin viisi suurta vikaa:
  1. Oikeuden Puolustajat eivät rakenna avaruusaluksia, eivätkä auta ihmisiä levittäytymään avaruuteen ja asuttamaan muita planeettoja.
  2. Oikeuden Puolustajat eivät yritä monistaa superkykyjään kaikille ihmisille vaan muodostavat super-eliitin ja ylläpitävät staattista tilaa.
  3. Oikeuden Puolustajat eivät rakenna tehokkaita puolustuslaitteita Maapallon ympärille, vaikka hyökkäyksiä näyttää tulevan jatkuvasti.
  4. Oikeuden Puolustajat asuvat avaruusasemalla, jonka laser osoittaa Maapalloa kohti eikä avaruutta kohti.
  5. Oikeuden Puolustajat hajottavat aina puoli kaupunkia tapellessaan pahiksia vastaan (eivätkä näytä juuri auttavan jälleenrakennuksessa).
Värikkäitä spandex-trikoita en laske viaksi, mutta lisäviaksi voidaan laskea se, että kymmenistä supersankareista koostuvalle porukalle on hirvittävän vaikea keksiä sisäisesti loogisia juonia. Jokaisessa tarinassa täytyy venyttää uskottavuuden rajoja ja unohtaa jonkun sivuhahmon voimat ja luonteenpiirteet, jotta dramaattisuutta syntyisi. Salama tai Teräsmies eivät voi purkaa pommia supernopeudella, jos tarina vaatii laskurin pysähtyvän sekuntia ennen räjähdystä. Sivuhahmojen täytyy pysyä poissa kuvasta, etteivät he sotke juonta ryhtymällä käyttämään juuri tilanteeseen sopivia erikoisvoimiaan. Täytyisi tehdä melkoisesti taustatyötä pitääkseen kaikkien hahmojen langat käsissään.

Jos kaikkien superhahmojen voimien määrä oikeasti huomioitaisiin, ongelmat hoituisivat vasemmalla kädellä ja jännittävät juonenkäänteet olisivat vähissä. Taistelut olisivat muutaman minuutin kestäviä häiriöitä ja sitten takaisin tukikohtaan juomaan teetä. Mikä sopisi minulle hyvin, tottakai.
I was born into a world in which no individual or group claimed to own the mission embodied in the Lifeboat Foundation’s two-word motto. Government agencies, charitable organizations, universities, hospitals, religious institutions — all might have laid claim to some peace of the puzzle. But safeguarding humanity? That was out of everyone’s scope. It would have been a plausible motto only for comic-book organizations such as the Justice League or the Guardians of the Universe. -- It is both exciting and daunting to live in an age in which a group like the Lifeboat Foundation can exist outside of the realm of fantasy. It’s exciting because our awareness of possibility is so much greater than it was even a generation or two ago. And it is daunting for exactly the same reason.
- Safeguarding Humanity

Superälykäs Teräsmies ja idiootit leiriläiset

Lars von Trierin Idiootit-elokuvassa terveet ihmiset esittävät vammaisia ja Tarantinon Kill Bill kakkosessa David Carradine esittää monologin siitä miten Teräsmies tekee pilkkaa ihmisistä näyttelemällä Clark Kentiä. Jos kaikki tämän planeetan ihmiset olisivat superälykkäitä, silloin tavallisia ihmisiä kohdeltaisiin vammaisina ja Trier voisi tehdä leffan nimeltä Ihmiset.

Entä jos Trier tekisi elokuvan nimeltä Älykkäät? Ryhmä tavallisia ihmisiä kokoontuisi huvilalle esittämään intellektuelleja ja kaikki yrittäisivät löytää sisäisen neronsa. He eivät vain pukeutuisi ja käyttäytyisi kuin Einstein vaan yrittäisivät ajatella kuin Einstein. Tavalliset pulliaiset pähkäilisivät päivät pitkät ratkaisuja maailman hankalimpiin ongelmiin, ja kun jokin konsensusratkaisu näyttäisi jo löytyvän, eksentriset älyköt tuhahtaisivat ja syöksyisivät huoneisiinsa kehittelemään vielä nerokkaampia juonia.

Kuvitellaan kolme leiriä: idioottia näyttelevien leiri, normaalia näyttelevien leiri ja älykästä näyttelevien leiri. Mille leirille kannattaisi mennä? Kaikilla leireillä olisi varmasti omat hauskat puolensa. Normaalien leirillä kaikki yrittäisivät olla kuten kaikki muutkin, kävisivät ravintoloissa ja matkisivat muita ihmisiä mahdollisimman tarkasti, yritettäisivät sulautua joukkoon. Vähänkään poikkeavasta käytöksestä saisi pitkän miinuksen leirivihkoon.

Sarjakuvien Teräsmies on supervoimainen, mutta ei kovinkaan usein superälykäs. Jos Teräsmies olisi superälykäs, hänestä saattaisi olla rasittavaa asua tällä idioottien planeetalla ja pelastaa tyhmiä ihmisiä jatkuvasti itseaiheutetuista idioottimaisista ongelmista. Superälykkäällä Teräsmiehellä täytyisi olla myös superhermot, jotta hän jaksaisi auttaa kokonaista planeetallista avuttomia lapsia kasvamaan aikuisiksi.

Ihmiset joisivat alkoholia ja päättäisivät lähteä järvelle soutelemaan ilman pelastusliivejä. Teräsmies löisi itseään otsaan: ”Ei kai taas? Miten saan nämä idiootit ymmärtämään, että tuo on tyhmää?”

Järven toisella puolella olisi älykköleiri. Ihmiset yrittäisivät matkia superälykästä Teräsmiestä mahdollisimman tarkasti. He vastustaisivat luonnollisia (tyhmiä) ihmisajatuksiaan ja yrittäisivät ajatella enemmän kuin tietokoneet tai teräsmiehet. Kun omat aivot sanoisivat, että yritä sopeutua joukkoon, ota viinaa ja hyppää idioottien veneeseen, älyköt pysähtyisivät kysymään itseltään: ”Mitä tekisin tässä tilanteessa, jos olisin superälykäs Teräsmies? Mitä tekisin, jos olisin älykkäämpi ja voisin ajatella pidempään ja tarkemmin?” What Would Superintelligence Do?

Suuret muinaiset ja pienet nykyiset

Scifisarjoissa on usein jokin muinainen laji, joka on hävinnyt tai siirtynyt korkeampiin ulottuvuuksiin miljoonia vuosia sitten. Yleensä näiden Suurten Muinaisten jäljiltä on jäänyt pienten lajien löydettäväksi valtavia ränsistyviä kaupunkeja tai avaruusasemia tai omituisia ultrateknologisia laitteita, joita avaruusarkeologit löytävät aavikkoplaneettojen hiekan alta. Sitten he käynnistävät superlaitteen ja sotkeutuvat asioihin, joihin ihmiset eivät ole vielä valmiita. Tähän lauseeseen jakso yleensä päättyy ja artefakti joko tuhoutuu tai se haudataan takaisin maahan, tai pistetään johonkin turvapaikkaan odottamaan sopivampaa aikaa ja korkeampaa kehitysastetta.

Sarjoissa on pakko pitää superteknologiat poissa kuvioista, jotta draama saataisiin pysymään koossa. Kaikki kävisi liian helposti ja vaivattomasti, jos hahmot olisivatkin kuolemattomia superihmisiä. Ajatelkaa Babylon 5 -sarjaa, jossa Vorlonit olisivat pääosassa, ei siinä hirveästi ihmissuhdedraamaa syntyisi. Vaateripustimet kävelisivät ympäriinsä ja kommunikoisivat telepatialla. Kukaan ei olisi mustasukkainen, kukaan ei pettäisi ketään, kukaan ei vihaisi ketään, sillä kaikki olisivat mukavan yksimielisiä, rauhallisia ja harmonisia.

Tällaisten fiktiivisten esimerkkien valossa ihmiskunnan todellinen tulevaisuus näyttää sitten monien mielestä tylsältä paikalta, koska tulevaisuudessa ei enää ole monimutkaisia ihmissuhdedraamoja viihdyttämässä meitä. Jos meistä todella tulee jotain vorlonien tapaista, se on sitten dystopia ja olisi ollut parempi pysyä ihmismuodossa ja tunteidensa riepoteltavana.

Eli siis mitä? Ihmiset eivät ole valmiita ja se johtuu siitä, että ihmiset ovat liikaa kiinni ihmissuhdedraamoissa. Kun ufoilijoilta kysyy, mikseivät humanoidit laskeudu keskelle kaupunkia ja paljasta olemassaoloaan, ufoilijat vastaavat ettei ihmiskunta ole vielä valmis. Näillä perusteilla voikin sitten antaa vastauksen ufoilijoille: lopettakaa jatkuva jaarittelu tunteista ja ihmissuhteista ja olkaa loogisempia. Tunteidensa ja vaistojensa mukaan eläminen ei edusta korkeampaa ymmärrystä kosmoksesta vaan matalampaa. Järkevän asenteen ottamalla ihmiskunta voisi "valmistua" nopeammin ja korkeampaa kehitysastetta odottavat artefaktit voisi kaivaa esiin kassakaapeista.

Moni on varmaan miettinyt, että jos muualta avaruudesta ei löydy elämää silloin, silloin me ihmiset olemme niitä, joita uudet lajit tulevat vuosimiljoonien kuluttua kutsumaan Suuriksi Muinaisiksi. Jos ei todellakaan löydy muuta älyllistä elämää kuin me, tehtävämme on täyttää maailmankaikkeus mahdollisimman monipuolisella elämällä, kulkea tähtien seassa kuin jättiläiset ja pudotella tyhjille planeetoille siemeniä, joista kehittyy sadan miljoonan vuoden kuluttua uusia muukalaislajeja, jotka lentelevät planeetalta toiselle keräillen jälkeemme jättämiä roskia, miettivät päänsä puhki, mihin olemme menneet ja mikäs vekotin tämäkin on.

Ovatko tulevat lajit valmiita käyttämään meidän jälkeemme jättämää teknologiaa? Olisimme suhteellisen huonoja Suuria Muinaisia, jos jättäisimme vaarallista teknologiaa lojumaan ympäriinsä kuin muovilautasia metsään. Jos löydämme harmittoman näköisen laitteen, joka paljastuu vaaralliseksi, silloin meidän on syytettävä Suuria Muinaisia vastuuttomuudesta, ei itseämme siitä, ettemme olleet valmiita. Yhtä hyvin voisi syyttää lasta tai lemmikkieläintä siitä, että aikuiset unohtivat makeisilta näyttäviä myrkkykapseleita pöydälle.

Hirviöiden vapautusrintama

Jokaisessa yhteisössä on omat friikkinsä ja pellensä. Omituiseen tyyppiin verrattuna muun yhteisön omituisuus on normaaliutta. Jos omituinen tyyppi häviää yhteisöstä, toiseksi omituisin ottaa hänen paikkansa. Aina on oltava se hierarkian alimmainen.

Tunnen pari uskovaista ihmistä, jotka ovat mukavia persoonia, mutta heidän maailmankuvansa ahtaus ja jatkuvassa pelossa elämisensä jaksavat hämmästyttää minua. Kun heidän kanssaan yrittää keskustella syvällisemmin, tuntuu kuin yrittäisi selittää lapselle ettei sängyn alla ole mörköjä, eivätkä he suostu katsomaan sängyn alle, koska se on liian pelottavaa. Toinen heistä alkaa hyvin herkästi itkemään, jos hänen uskomuksiaan vähänkin kritisoi. Ei tunnu mukavalta itkettää ystäviään, joten en voi kertoa heille puoliakaan siitä mitä ajattelen, koska näyttäisin luultavasti hirviöltä heidän silmissään.

Elämän näyttämöllä luonne on se miten eroat muista ihmisistä ja tyyli on se miten olet samanlainen kuin muut ihmiset. Jos yksi ihminen heittelee kermakakkuja, hän on mielenvikainen, mutta jos kaikki ihmiset heittelevät kermakakkuja, on kyse tyylilajista (komediasta tai riehakkaista juhlista). Jos yksi on vampyyri ja kaikki muut ihmisiä, vampyyri on hirviö, mutta jos kaikki ovat vampyyreja ja yksi on ihminen, silloin ihminen on hirviö kuten Richard Mathesonin tarinassa I am Legend (ei siinä elokuvassa). Vampyyrit muodostavat enemmistön, joka yrittää jälleenrakentaa sivistynyttä yhteiskuntaa tuhon jälkeen, mutta yksinäinen ihminen tulee päivällä tappamaan vampyyreja haikaillessaan kadonneen maailman perään.

Hirviöt testaavat yhteisöllisyytemme rajoja. Kuinka erilainen saa olla, jotta ei ajeta ulos yhteisöstä? Yhteisö määrittelee rajat sille mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Uskonnollisissa yhteisöissä on tiukemmat rajat kuin vapaamielisissä yhteisöissä, joten uskonnollisissa yhteisöissä on enemmän hirviöitä. Samalla tavalla ahdasmielisen ihmisen päässä on enemmän hirviöitä kuin vapaamielisen ihmisen päässä. Uskovainen katsoo homojen oikeuksia tai ateismia tai geeniteknologiaa puolustavia ihmisiä, mutta hän ei näe ihmisiä vaan hirviöiden vapautusrintaman. Aivoissa alkaa kiehua pelko siitä, että hirviöt valloittavat yhteisön ja muuttavat kaikki vampyyreiksi ja ainoa mieleen tuleva keino päästä eroon hirviöistä on ajaa heidät ulos kaupungista tai polttaa roviolla.

Häiritsevien ideoiden tai ihmisten hävittäminen väkivalloin ei tietenkään ole oikea tapa. Oikea tapa päästä eroon hirviöistä on yrittää ymmärtää, koska silloin kuviteltu hirviö katoaa ja jäljelle jää ihminen. Jos hirviö ajaa sinua takaa unessa, sinun täytyy kääntyä ja kohdata hirviö silmästä silmään, sillä muuten hirviö ajaa sinua takaa seuraavanakin yönä. Todelliset murhaajat ja raiskaajat eivät ole yliluonnollisen pahuuden edustajia vaan sairaita ihmisiä, joiden sairautta täytyy tutkia ja oppia ymmärtämään, jotta tuhoisat taipumukset voidaan parantaa.

Olen aina pitänyt kauhuelokuvista (tai synkistä fantasiaelokuvista), mutta en siksi että pelkäisin niitä. Jossain vaiheessa nuoruuttani vain lakkasin pelkäämästä. En nähnyt vampyyreja tai aaveita tai psykopaatteja mitenkään kauhistuttavina, suurin osa pelottaviksi tarkoitetuista elokuvista lähinnä haukotutti minua, en saanut niistä minkäänlaista iloa. Olinko katsonut niitä liikaa ja turtunut väkivallalle? Jos niin on, niin minusta tällainen turtuminen on hyvä asia. Ring-elokuva, jota eräs kaverini mainosti minulle sanoilla ”pitkästä aikaa sellainen kauhuleffa, joka oikeasti kauhistutti”, oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty leffa, mutta ei kauhistuttava. En nähnyt leffassa ainuttakaan hirviötä. Oli vain erikoinen videokasetti ja erikoinen pikkutyttö. Yritin ymmärtää leffaa sen sijaan, että olisin pelännyt sitä.

Manaaja-elokuvan tapauksessa tämä korostui entisestään. Elokuva yritti vakuuttaa katsojaa siitä, että saatana on olemassa ja saatana on vallannut tytön ja saatanaa pitäisi pelätä hirveästi, mutta minä näin vain uskonnollista liirumlaarumia ja erikoisefektejä. Leffa oli kuin lapsi, joka yrittää vakuuttaa aikuiselle, että sängyn alla on ihan oikeasti hirviöitä ja niitä täytyy pelätä, mutta vakuuttelu ei toimi, koska aikuinen uskaltaa katsoa sängyn alle ja todeta, ettei siellä ole mitään. Riivaajaa ei ole olemassa, tytöllä on vain jokin eksoottinen sairaus. Manaaja on traaginen kertomus sairaasta pikkutytöstä, jota taikauskoiset ihmiset eivät osaa lääkitä oikein.

Poista inhimillisyys, hylkää oikeamielisyys, ja ihmiset saavat jälleen rakkauden toisiaan kohtaan.
- Laotse


Hui-reaktio
If exposed repeatedly to a fearsome stimulus, the brain will get used to it and no longer experience it as frightening. This is a key behind cognitive therapies for anxiety dysfunctions such as phobias and post-traumatic stress disorder, where a person's system overreacts to perceive something as threatening when it is not, Rudd said. When such cognitive therapies are combined with medicines, their success rate at improving symptoms "is 80 percent," he added.
-
Why We Love to be Scared
Pelko aiheuttaa mielihyvää, jos tietää vaaran olevan pelkkää jännityselokuvaa tai simulaatiota. Jos vaaraa luulee todelliseksi, hui-reaktio ei tuota mielihyvää. Kun kohtaa pelon tarpeeksi monta kertaa, pääsee siitä ehkä eroon. Kauhuelokuvat ja pelit ovat kuin psyykkistä painonnostoa, jolla kehitetään aivolihasta kohtaamaan mielikuvituksen tuotteita ja näkemään ne mielikuvituksen tuotteina. Jos katsot elokuvan Candyman (1992), etkä pysty sen jälkeen sanomaan peilin edessä viittä kertaa sanaa Candyman, pelkäät mielikuvitusolentoa. Pelkäät omaa mielikuvitustasi.

Uskovainen pelkää käskeä jumalaa iskemään itseään salamalla päähän tai pelkää myydä sielunsa saatanalle, koska luulee olevansa todellisessa vaarassa. Jos fobioita voi lieventää pelkonsa kohtaamalla, ehkä uskovaisille pitäisi siis antaa pelkoa lievittävää lääkitystä ja laittaa heidät sitten kohtaamaan pahimmat pelkonsa vähän kerrallaan - sanoa peilin edessä Candyman ensin kerran, sitten kaksi kertaa; myymään osa sielustaan saatanalle tai käskeä jumalaa antamaan heille yskän jne. (ei ehkä toimisi ilman lääkettä, jos siedätys vahvistaisi olennon olemassaoloa mielikuvituksellisuuden sijaan, eikä kukaan lopulta uskaltaisi sanoa neljää kertaa enempää). Kenties kauhulaastari, joka saa luopumaan pelosta vähitellen kuten tupakoinnista? Jos suvussa on taipumusta mielikuvitusolentojen pelkäämiseen, ennen kauhuelokuvaa täytyy ottaa rauhoittavaa lääkettä.

Tämä voi tietysti vaikuttaa elokuvakokemuksen arvosteluun jälkeenpäin, kun se ei tuotakaan niin suuria elämyksiä. On tietysti aika primitiivistä teknologiaa, että yritetään saada yleisö mukaan pelkillä kuvilla ja äänillä, kun sen sijaan voitaisiin antaa lääkettä, joka saa katsojan eläytymään kaikkeen täysillä. Tästä syystä kai uskonnollisissa rituaaleissa yritetään saada aikaan ekstaattisia kokemuksia - eihän sitä kukaan selväpäisenä saisi vaimennettua epäuskottavuuden tuntuaan. Monet uskovaiset myös väittävät, että jos ei pelkää rangaistusta, ei pysty olemaan hyvä ja moraalinen. Eli ihmisten on pakko elää jatkuvassa mielikuvitusolentojen pelossa tai muuten heistä tulee eläimiä, jotka ryhtyvät raiskaamaan ja tappamaan kaikkia.
Well, it was a good episode of Atheist Experience on cable access last Sunday. We had a theist call in and start nosing around the question of where atheists get their morals. When he asked why atheists aren't out raping and killing because their morals are subjective and so anything goes, we answered by asking him if he would be out raping and killing if he didn't have his divine moral code. He quite innocently answered yes, as if there were no other answer imaginable. I can only assume that the threat of hell is the only thing holding this guy back from doing what he would rather do which is raping and killing. -- This guy was completely oblivious to the fact that he was talking to a group of people who didn't follow his divine moral code, and the only person who wanted to rape and kill was the Christian. WTF!
- Some of the best postings from atheist newsgroups.
Jostain syystä uskovaisilta jää aina kätevästi huomaamatta, että lähes kaikissa maissa, joissa orgaaninen (vapaaehtoinen) ateismi on korkeassa kurssissa, ihmiset ovat rauhallisempia, sivistyneempiä ja tasa-arvoisempia kuin uskonnollisuuden hallitsemissa valtioissa.

USA:ssa joillakin kristityillä on tapana laittaa lapset kulkemaan Hell housen läpi. Helvetintalo on kuin kummitusjuna, jossa näytetään pelottavia kohtauksia homoista ja aborteista, ja lopussa lasten täytyy valita, menevätkö helvettiin vai taivaaseen. Helvetintalon pyörittäjät tietysti vakuuttavat, että kyse ei ole pelottelutaktiikasta. Suomalaisilla rippileireillä saatetaan tehdä jotain samanlaista, mutta tietenkin vähäisemmällä innolla ja pienemmällä budjetilla. Something Positive -sarjakuva Hell Housesta, alkaen tästä.

Porno ja väkivaltaleffat vähentävät raiskauksia ja pahoinpitelyjä
The bottom line on these experiments is, "More Net access, less rape." A 10 percent increase in Net access yields about a 7.3 percent decrease in reported rapes. States that adopted the Internet quickly saw the biggest declines. And, according to Clemson professor Todd Kendall, the effects remain even after you control for all of the obvious confounding variables, such as alcohol consumption, police presence, poverty and unemployment rates, population density, and so forth.

Atheism: Contemporary Rates and Patterns
In sum, countries marked by high rates of organic atheism are among the most societally healthy on earth, while societies characterized by non-existent rates of organic atheism are among the most destitute. Nations marked by high degrees of organic atheism tend to have among the lowest homicide rates, infant mortality rates, poverty rates, and illiteracy rates, and among the highest levels of wealth, life expectancy, educational attainment, and gender equality in the world. The only indicator of societal health mentioned above in which religious countries fared better than irreligious countries was suicide.
Ensin vakuutetaan lapset siitä, että hirviö on olemassa ja sitten tarjotaan pakoreitti. Ensin väitetään syntiseksi ja sitten tarjotaan pelastusta. Ensin isketään veitsellä ja sitten myydään laastaria. Uskovainen on kuin suhteessa, jossa mielikuvituspuoliso hakkaa ja haukkuu, mutta vakuuttaa samalla, että oikeasti rakastaa ja huolehtii. Mielikuvitusolento nöyryyttää ja kontrolloi, ja uskovainen vain miettii, että hänessä täytyy olla vika, kun häntä näin rangaistaan. Ja ulkopuolisetkin vain syyttelevät uskovaista siitä, ettei hän tajua katkaista huonoa suhdetta, koska pelkää.

Suosikkisatuni on H.C. Andersenin Keisarin uudet vaatteet. Tarinassa huijarit saapuvat valtakuntaan ja lupaavat kutoa kuninkaalle maailman hienoimman puvun. Mutta puku on maaginen taikapuku, jonka pystyvät näkemään vain älykkäät ihmiset. Kuningas ja hovi eivät uskalla sanoa, etteivät näe pukua, koska pelkäävät leimautuvansa tyhmiksi. Kun kuningas lähtee esittelemään taikapukuaan kaupungille, vain lapsi uskaltaa huutaa: "Kuninkaalla ei ole vaatteita ensinkään!" Usein satu päätetään tähän, mutta opettavaisin kohta tulee sen jälkeen: lapsi hiljennetään ja kuningas jatkaa ylväänä kävelyään huudosta huolimatta.

Uskovainen voi kutsua ateistia tietämättömäksi, jos hän ei välitä väitellä kuvitteellisten silkkikankaiden väreistä ja muodoista, mutta ateisti vain näkee argumenttien tyhjyyden selkeästi - ilman pelkoa, ilman ennakkoasenteita. Jumalaa ei ole ensinkään.


Frankensteinin poika

Tohtori Frankenstein rakentaa elottomasta materiasta uutta elämää, orgaanisen robotin. Aikaisemmin uuden elämän luonti on ollut naisten yksinoikeus, mutta mies on löytänyt keinon luoda uutta elämää omalla tavallaan. Mies rakentaa robotteja, koska ei voi saada lapsia. Nainen edustaa luonnollisuutta ja mies keinotekoisuutta, eikä miehen tapaa luoda elämää arvosteta. Frankensteinin poikaa ei edes kutsuta isänsä sukunimellä kuten luonnollista jälkeläistä nimitettäisiin. Häntä sanotaan vain hirviöksi. Mutta Victorin kuollessa vain poika jää kantamaan suvun nimeä.

Pojan nimi on Frankenstein, ei Frankensteinin hirviö.


Älä anna visioidesi sokaista sinua

Jos kirja alkaa sanoilla "olimme uimarannalla", näemme heti kokonaisen uimarannan. Pystymme kertomaan, että hiekka on keltaista, meri on sininen ja rantaa ympäröi muutamia kallioita. Voimme välittömästi kuvitella, että "me" koostuu omasta perheestä tai ystävistä. Useimmille uimaranta on onnellinen, huoleton maailma täynnä hiekkalinnojen rakentamista.

Vasta sitten, kun kertomus jatkuu sanoilla "minua ammuttiin päähän" mielikuva onnellisesta uimarannasta vaihtuu syrjäisellä hiekkarannalla tapahtuvaksi mafiateloitukseksi. Vanhat kulissit ja näyttelijät korvautuvat lennossa uusilla. Onnellinen maailma on kadonnut ja sen tilalle on tullut julma maailma, jossa viattomat ihmiset kärsivät ja veri leviää hiekkaan. Kolme sanaa lisää ja muodostamme aivan uuden maailman. Utopia on muuttunut hetkessä dystopiaksi. Yksi kuva voi vastata tuhatta sanaa, mutta viidellä sanalla voi luoda kaksi kokonaista maailmaa (riippuen tietysti lukijan mielikuvituksesta). Jos lisäämme nyt sanat "leikimme rosvoa ja poliisia", mafiateloitus muuttuukin takaisin onnelliseksi päiväksi rannalla. Se olikin leikkiä.

Jos tarina alkaa sanoilla "kyborgi seisoi uimarannalla", eikä mitään yksityiskohtia kerrota, lukija nappaa mielikuvan päässään olevasta valmiista kirjastosta ja rannalla seisoskelee borgi tai terminaattori. Täytyy muistaa kertoa, ettei kyborgi olekaan nyt hidas tappajazombie vaan hopeanhohtoinen nanokuituolento, joka on ihmistä joustavampi, nopeampi ja kevyempi. Se suunnittelee uivansa Atlantin ylitse tai miettii levittäisikö siipensä ja lähtisi lentoon. Ehkä se ei näytä ollenkaan ihmiseltä vaan kahdella jalalla kulkevalta pantterilta.

Millainen mielikuva ihmisillä on geenimanipulaatiosta, nanoteknologiasta tai transhumanisteista? Jos asiat ovat niin uusia, ettei niille ole olemassa TV:stä tuttuja mielikuvia, ne yhdistää kaikkiin vanhoihin mielikuviin. Ja kaikki vanhat mielikuvat ovat satujen, uskontojen, Hollywoodin ja mainosmaailman luomia. Puheet kuolemattomuudesta yhdistetään uskontoihin ja kansantaruihin, muistellaan mielikuvia nuoruuden lähteistä ja highlandereista. Vanhojen mielikuvien pohjalta kuolemattomuus siirretään suoraan satujen kategoriaan, koska kaikki kuolemattomuuteen yhdistyvät mielikuvat ovat siinä kategoriassa. Teknologinen kuolemattomuus yhdistyy välittömästi vanhaan uskonnolliseen kuvastoon, vaikka niitä ei pitäisi yhdistää.

Onko veden päällä kävely satua? Ei, jos yhdistämme mielikuvaan vesiskootterin.
Onko lentävä ihminen vain kaunis unelma? Ei, jos ihminen istuu lentokoneessa.
Onko kuolemattomuus pelkkää legendaa? Ei, jos lääketiede kehittyy tarpeeksi.

Vaihda näkökulmaa. Ajattele uudelleen. Valitse uudelleen. Heitä vanhat mielikuvat roskiin ja aloita puhtaalta pöydältä.
The fifth-century Chinese philosopher Xiaoguang Li observed that ancient civilizations are revered, and yet ancient civilizations are not wise like venerable human elders are wise. A civilization further back in time is younger, not older. The current civilization is always the senior, because the present enjoys a longer history than the past. Incidentally, does it change your opinion if I tell you that Xiaoguang "Mike" Li is actually a friend of mine who lives in the Bay Area?
- Zen and the Art of Rationality

2 kommenttia:

Tero Heiskanen kirjoitti...

Rautaista asiaa, toivottavasti sinulla ei ole jatkossakaan enemmälti aikaa, niin ei tartte lyhytsanaisuuteen vaivautua.

Holle kirjoitti...

Pitkästi ehkä mutta harvinaisen asiallisesti.