Enemmän kuin leluja

The Power of Intelligence
In the beginning, the Squishy Things had no fighter jets, no machine guns, no rifles, no swords. No bronze, no iron. No hammers, no anvils, no tongs, no smithies, no mines. All the Squishy Things had were squishy fingers - too weak to break a tree, let alone a mountain. Clearly not dangerous. To cut stone you would need steel, and the Squishy Things couldn’t excrete steel. In the environment there were no steel blades for Squishy fingers to pick up. Their bodies could not generate temperatures anywhere near hot enough to melt metal. The whole scenario was obviously absurd.

Researchers Dream of Humanizing Androids - Anybots Dexter ja Monty ja Flexible Spine Humanoid Project

"I want everyone to know how you can play in this arena on low budget, and build something more than a toy," Miller said. "My efforts are all at least 4 feet tall, have lots of room for more goodies and playful expansion, and can be built for a few hundred dollars."

Lisäksi Runbot

Luomekkaat ihmiset saattavat ikääntyä hitaammin.

TASER XREP - Taser-luoti.

Beurer PM 100 - Puolihanska-sykemittari.

Peng Shulin - Puoliksi katkennut kävelevä mies.

Galaxyzoo.org - Auta lajittelemaan galakseja. Galaksien lisäksi voi lajitella Marsin pinnanmuotoja: Clickworkers.

Top 10 Transhumanist Technologies - Yksi versio asioiden tärkeysjärjestyksestä.

10. Kryoniikka
9. Virtuaalitodellisuus
8. Geenimuuntelu
7. Avaruuden asutus
6. Kyborgit
5. Itsestään replikoituvat robotit
4. Vahva nanoteknologia
3. Megastruktuurit
2. Mielensiirto
1. Tekoäly

Samanlaisuus on sairautta

Kaksoisagentti-blogi on hieman epäkunnossa, joten siirrytään sulavasti B-suunnitelmaan ja nakataan muistilinkit tänne.

Pain Management: A Fundamental Human Right
Despite the growing number of initiatives by prestigious organizations and thought leaders to improve pain management, powerful myths (and their proponents) are well entrenched and continue to spread with the ease of an epidemic, independent of any need for logic or rationale. The belief that pain is an inevitable part of the human condition is widespread. The word "patient" itself is derived from the latin patiens, meaning "one who suffers." Examples of pain myths shared by health professionals and patients alike include the notions that pain is necessary, natural and hence beneficial, that pain is essential for diagnosis, that "good patients" do not complain and never challenge health professionals, that under-treated pain has negligible economic consequences, that severe pain after surgery or in association with cancer is unavoidable and that many patients with chronic noncancer pain are malingerers or have purely psychologic problems.

On Bioengineering, Modification, and Motivation - Anne Corwin
If you’ve ever lived in a gated community, you’ve almost certainly been subject to a lengthy list of rules and regulations regarding the appearance of your home — no bright curtains, no garden gnomes, basically nothing that deviates too far from beige. These regulations are in place in order to maintain property values; difference is perceived as being something that degrades its surroundings. -- Of course, the above represents an exaggerated and stereotyped description of a gated community. But “gated community” is the image I frequently tend to get in my head while reading some people’s notions of what the future ought to look like. It isn’t exactly an encouraging image; in fact, I find it to be rather nightmarish. Yes, people might feel safer, and yes, some particular real risks might indeed be mitigated. But “gated community” thinking as applied to the future of sentient life seems to doom that future to a self-perpetuating cycle of suboptimization — only “approved” configurations will be permitted to exist in the first place, and it will become more and more difficult not to see differences as defects.

Guys And Dolls - Dokumentti Realdollien poikaystävistä.

Charles Stross: ...the first decade of the 21st Century, when recorded history "really" began
You don't ever need to forget a conversation again, even if all you can recall about it is that it was with a stranger you met in a given pub about two months ago and someone mentioned the word "fishhooks". -- Using nanoscale diamond as data storage, six hundred grams (about one and a quarter pounds, if you're my generation) can store a lifelog, a video and audio channel, with running transcript and search index, for six billion human beings for one year.

Rahasta tehty ruumisarkku

Pakkaan viime aikoina kertyneitä meemikasoja johonkin kohtuulliseen järjestykseen. Ensimmäiseksi: Hans Roslingin TED-puheesta täytyy laittaa muistiin tämä.

Toiseksi: katsoin vähän aikaa sitten Michael Mooren Sickon. En ala tekemään mitään syvällistä analyysiä (mukava leffa), mainitsen vain mielentilallisen kontekstin vuoksi.

Roslingin kaaviosta näkee miten asioiden pitäisi suunnilleen mennä: raha ei ole päämäärä, se on keino päästää kohti päämääriä, joista tärkeimpiä ovat ihmisoikeudet ja kulttuuri, sekä terveys ja ympäristö hyvinä kakkosina. Mutta valtio (tuo epämääräinen isoveli) pyrkii kuitenkin estämään ilmaista kulttuurijakelua, vaikka sen pitäisi pyrkiä edistämään sitä. Päämäärät ja keinot ovat kääntyneet väärinpäin: kulttuurilla yritetään tehdä rahaa, vaikka rahalla pitäisi tehdä kulttuuria; terveydellä yritetään tehdä rahaa, vaikka rahalla pitäisi tehdä terveyttä; ympäristöllä tehdään rahaa, vaikka rahalla pitäisi tehdä mukavampia elinympäristöjä kaikille. Näin kärjistäen.

Ja sitten päästään Roslingin listalla ihmisoikeuksiin, joihin myös yllä mainitut kyllä kuuluvat. Ihmisoikeuksilla tehdään rahaa, vaikka rahalla pitäisi tehdä ihmisoikeuksia? Uhhuh, katsotaanpa. Ihmisiä pakotetaan töihin tekemään rahaa, vaikka meillä pitäisi olla perustulojärjestelmä ja robotit tekemässä työt puolestamme; seksin niukkuudella tehdään rahaa, vaikka kaikkien pitäisi saada ilmaista seksiä; ihmiset pakotetaan armeijaan, vaikka pitäisi olla palkka-armeija kuten on palkkapoliisit ja palkkapalomiehet; ihmisten pitää ostaa lääkkeitä ja piristeitä hallitakseen tunteitaan ja muita kehon kemiallisia prosesseja, vaikka jokaisella pitäisi olla lääkerauhaset valmistamassa ilmaisia aineita suoraan verenkiertoon. Rahaa käytetään ihmisten pakottamiseen ja tönimiseen, vaikka rahaa pitäisi käyttää pakottamisen ja tönimisen vähentämiseen. Seksi tuntuu jostain syystä selvimmältä esimerkiltä: prostituutiossa ei ole mitään vikaa sinänsä (sehän on vain vapaan kaupan, kehollisen itsemääräämisoikeuden ja seksin yhdistelmä), mutta kulttuuri, jossa täytyy maksaa seksistä ei ole runsauden kulttuuri. Tanskassa ja Australiassa valtio maksaa seksityöntekijän visiitit vammaisen luona pari kertaa kuussa, mutta kunnon kulttuurissa touhu ei rajoittuisi vammaisiin.

Pakottaminen on primitiivisin, yksinkertaisin ja mielikuvituksettomin keino saada ihmiset tekemään asioita. Mikä tahansa pakotus - pakkoarmeija, pakkoruotsi, pakkotyö, pakkoverotus, koulupakko, pakkoihmisyys - on ihmisten vapautta ja vaihtoehtoja rajoittavaa. Ja niukkuuden kulttuurissa on helppo nähdä pakotus välttämättömänä pahana, koska kaikkienhan nyt lukemaan ja laskemaan täytyy oppia jne. Mutta pakotusta itseään ei pitäisi koskaan nähdä hyvänä asiana. Sivistyneessä maailmassa on pyrittävä siihen, että pakollisuus korvataan valinnanvapaudella aina kun vain mahdollista. Jos koulu ei maistu, koulutuksesta pitää tehdä sellaista, että se alkaa maistua sen sijaan, että rahaa käytettäisiin pitämään ihminen pulpetissa pakolla. Vähintään pitäisi antaa mahdollisuus nostaa opiskelumotivaatiotaan, keskittymiskykyään ja älykkyyttään lääkkeillä (tai mitä kognitiivista teknologiaa käynnissä olevalla vuosikymmenellä sitten onkaan tarjolla). Niukkuuden kulttuurissa, jossa ei ole vaihtoehtoja, päädytään pakottamiseen, koska ei ole aikaa eikä rahaa kehittää parempia vaihtoehtoja. Kun ei ole aikaa ja rahaa selvitellä itkun syytä ja lievittää itkua kunnolla, itkevää lasta tartutaan kädestä ja talutetaan väkisin ulos. Runsauden kulttuurissa voisi elää satoja vuosia ja opiskella omaan tahtiin missä ja milloin haluaa parhaiden tekoälyopettajien johdolla. Ei kiirettä, ei väsymystä, ei stressiä. Mutta täytyy taas pitää mielessä mikä on päämäärä ja mikä keino: valitettavasti runsauden kulttuuriin on koukattava niukkuuden kulttuurin kautta.

Rahallinen rikkaus on vain keino, jolla päästään kulttuurilliseen rikkauteen. Rahaa ei kannata kerätä hienoa hautakiveä varten, sitä kannattaa käyttää kuoleman poistamiseen. Planeettaa ei kannata muuttaa rahasta tehdyksi ruumisarkuksi, rahat kannattaa käyttää planeetan ja ihmisten parantamiseen.

Tony Benn: If you can find money to kill people, you can find money to help people.

Mutta sitten ihmiset pakotetaan antamaan rahaa yhteiseen kassaan ja yhteistä kassaa käytetään sodan rahoittamiseen. Yhteiseen kassaan lahjoittamisen pitäisi olla hauskaa (koska ihmisten auttaminen tuntuu hyvältä), mutta eihän sellaista yhteiskassaa voi tukea, joka käyttää rahat väärin. Sain jokin aika sitten sähköpostia, jossa tuumittiin miten kirkosta erotessaan voisi muuttaa kirkollisveron menemään MPrizeen. Kirkollisveroon (eli typerän taikauskon tukemiseen) ei tietenkään tee mieli pistää yhtään euroa, mutta MPrize-veroa maksaisi ihan mielellään. MPrizeenhan voi tehdä esimerkiksi 10-20 euron kuukausittain tapahtuvan lahjoituksen, jonka siis säästää eroamalla kirkosta. Tai jos tietää jonkin toisen hyväntekeväisyyden, jota haluaa tukea mieluummin kuin uskonnon levitystä, kannattaa lopettaa kirkollisveron maksaminen ja siirtää sama summa paremmalle järjestölle. Verotus on varkautta, jos verot menevät vääriin paikkoihin - mutta oikeisiin paikkoihin meneviä veroja maksaa hyvillä mielin ylimääräistäkin.

Jos minulta kysytään missä seison poliittisesti, vastaan olevani UpWinger. Nykyiset, perinteiset poliittiset puolueet eivät ole päämääriä, ne ovat vain keinoja päästä lähemmäs parempaa systeemiä. Päämäärä on ylöspäin, liike oikealle tai vasemmalle on vain matkalla olevien esteiden väistelyä (kuin vertikaalisesti skrollaavassa avaruuspelissä). Tässäkin asiassa päämäärä ja keinot kääntyvät äkkiä väärinpäin: mennään joko äärivasemmalle tai äärioikealle ja pysytään siellä uskoen, että pelistä selviää tälläisella taktiikalla. Vedän pelivertausta nyt turhan pitkälle, mutta kaksinpelissa hyvä taktiikka on usein se, että toinen hoitaa vasemman puolen ja toinen oikean, ja powerupit jaetaan sen perusteella kumpi tarvitsee niitä enemmän.


Ihmisyys on vain keino päästä post-ihmisyyteen. Ihmiset ajattelevat kuitenkin niin, että kun synnymme satunnaisesti ja perinnölliset ominaisuudet valikoituvat arpapelillä, se on reilua ja tasapuolista. Niukkuuden kulttuurissa kaikille ei riitä miljoonia, joten muutamista tulee voittajia ja loput saavat tyytyä lohdutuspalkintoihin - saivathan he kuitenkin pienen mahdollisuuden. Runsauden kulttuurissa jokainen voisi itse valita ominaisuutensa ja jakaa niitä ilmaiseksi muillekin. Kaikki voittaisivat. Siirtymä niukkuuden kulttuurista runsauden kulttuuriin vaatii kuitenkin sen, että rikkaat saavat valita ominaisuutensa ensin, koska heillä on varaa siihen. Tämän jälkeen rikkaat voivat tehdä aina vain enemmän rahaa, koska heillä on enemmän älyä ja enemmän voimia käytettävissä, joten jos rahat kertyvät tehostetuille ja tehosteet kertyvät raharikkaille, mistä köyhät ihmiset siis saavat tehosteita? Mistä rahat miljardien ihmisten tehostamiseen? Tarvitaan jonkinlainen TH-perustulo, jossa tehostetut ihmiset antavat osan uusilla ominaisuuksilla ansaitsemista tuloistaan peruslinjan ihmisten tehostuskassaan.

Joten perusihmisten ja post-ihmisten risteyskohta kapuaa viivaa pitkin ylöspäin kuin keskimääräinen älykkyysosamäärä, kun ihmisyyden määritelmää tarkastetaan ja renormalisoidaan vuodesta toiseen. Esimerkiksi näin:


Ja sinisen katkoviiva-alueen luksustehosteet leviävät ylöspäin, kun keltaisen alueen hyväntekeväisyystehosteet leviävät alaspäin. Yhä paremmiksi kehittyvät ihmiset auttavat yhä huonompiosaisempia yhä enemmän.

Speedruneista oli vielä asiaan liittyvä vertaus, mutta siitä myöhemmin. Kirjoitan kuitenkin samaa merkintää kerta toisensa jälkeen, koska olen auteur-bloggaaja.

"There is no government, no industrial-military complex, no economic system, no mass media that can ever reduce us to puppets and robots as thoroughly as the biological and environmental dictatorships have."
- FM-2030

Ask a Cyborg

Transvision 2007

After quoting Fukuyama, I then asked the people in the room, “What do you think is the most dangerous idea around today?” I received the expected answers from people my age: genetically modifed food and so forth. Then a young woman said very quietly, “The idea that we should not evolve.” I would have said she was an impeccably groomed woman of about thirty, of Chinese ancestry, her accent standard Ontario well-educated. I ought to have been prepared, for I had given a more highbrow talk with a similar theme in Montreal a few weeks earlier. There, a young black man asked me very strong direct questions in standard educated French. I was later told he was an officer in the local transhumanist society.

As the discussion proceeded with various members of the audience, the penny dropped more slowly than it should have. Half the population in this audience already knew all about transhumanism. 'Cyborg' had been my unwitting bait. Moreover, a fair number of them had chosen their identities - in some cases, perhaps only for the day. I, the bland permissive liberal, became more and more uncomfortable. I realized how much I depend on knowing to whom I am speaking. I had no reason to think that the respondent was female, thirty, or Chinese. Yet, I wanted to know 'who' she was-and the same for a number of others.

But they were rejecting that question. Refusing to choose a society or a biology, they were denying in every gesture the very concept of a biosocial identity.

- Genetics, biosocial groups & the future of identity (PDF)

Lolsingularity

The lolsingularity is near!

Oikea asenne mittakaavasta riippumatta

Participants in Sweden were shown a photo of a starving African girl, her individual story and the conditions of the nation in which she lives. Another photo contained the same information but for a starving boy. A third photo showed both children. The feelings of sympathy for each individual child were almost equal, but dropped when they were considered together. Donations followed the same pattern, being lower for two needy children than for either individually. "The studies just described suggest a disturbing psychological tendency," Slovic said. "Our capacity to feel is limited." Even at two, he added, people start to lose it. -- If we see the beginning of the collapse of feeling at just two individuals, "it is no wonder that at 200,000 deaths the feeling is gone." This insensitivity to large numbers is understandable from an evolutionary perspective. Early humans fought to protect themselves and their families. "There was no adaptive or survival value in protecting hundreds of thousands of people on the other side of the planet," he said. "Today, we have modern communications that can tell us about crises occurring on the other side of the world, but we are still reacting the same way as we would have long ago."
- How do we stop genocide when we begin to lose interest after the first victim?

I agree that one human life is of unimaginably high value. I also hold that two human lives are twice as unimaginably valuable. Or to put it another way: Whoever saves one life, if it is as if they had saved the whole world; whoever saves ten lives, it is as if they had saved ten worlds. Whoever actually saves the whole world - not to be confused with pretend rhetorical saving the world - it is as if they had saved an intergalactic civilization.
- Overcoming Bias: One Life Against the World

“I would claim there is a predisposition in some people to help whenever the opportunity arises,” said Oliner, who contrasts this group to bystanders. “A bystander is less concerned with the outside world, beyond his own immediate community. A bystander might be less tolerant of differences, thinking ‘Why should I get involved? These are not my people. Maybe they deserve it?’ They don’t see helping as a choice. But rescuers see tragedy and feel no choice but to get involved. How could they stand by and let another person perish?” -- -- This echoes a point that John Darley makes: More people need to learn about the subtle pressures that can cause bystander behavior, such as diffusion of responsibility and pluralistic ignorance. That way they’ll be better prepared next time they encounter a crisis situation. “We want to explode one particular view that people have: ‘Were I in that situation, I would behave in an altruistic, wonderful way,’” he said. “What I say is, ‘No, you’re misreading what’s happening. I want to teach you about the pressures [that can cause bystander behavior]. Then when you feel those pressures, I want that to be a cue that you might be getting things wrong.’” Research suggests that this kind of education is possible. One set of studies even found that people who attended social psychology lectures about the causes of bystander behavior were less susceptible to those influences.
- Greater Good Magazine: We Are All Bystanders

Metaversumimuseo

Tänään kaupungin tyhjillä kaduilla pyöräillessäni aloin miettiä Accelerating Futuren kirjoitusta, jossa lähdetään sellaisesta ajatuksesta, ettei tulevaisuuden supernopeudella pyöriviä ihmisiä kiinnosta lähteä matkailemaan valovuosien päähän avaruuteen, koska matkustusaika tuntuu supernopeille aivoille aina vain pidemmältä ja virtuaalitodellisuuksissa matkustelu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampaa. Kommenteissa kyllä esitetään pointti, jonka itsekin tähän esittäisin: miksi valita vain toinen, jos voi tehdä molemmat? Matka kaukaisiin tähdistöihin sujuisi rattoisasti holokannella luistellessa.

Samalla mietin Warren Ellisin viimeisintä matkaraporttia Second Lifesta, jossa hän kuljeskelee autioituneissa linnoissa ja tyhjillä klubeilla. Saaret katoavat käyttämättöminä, eikä kukaan taida edes arkistoida niitä kuten kuolleita nettisivuja. Sitten ajattelin, että jossakin Internetin syövereissä on tuhansia erilaisiin vanhoihin peleihin tehtyjä kenttiä, joita kukaan ei enää pelaa. Monsterit odottelevat ahtaissa seinäsyvennyksissä pelaajaa, joka ei koskaan tule.

Jos universumi on enimmäkseen tyhjää, niin on myös metaversumi.

Minä olen tosin aina pitänyt autiomaista, raunioista ja tyhjistä kaduista. Voisin hyvinkin vaeltaa ympäri avaruutta katselemassa auringonlaskuja asumattomilla planeetoilla yksikseni tai piilottaa vaikka geokätköjä seuraavien planeetalle saapuvien vierailijoiden iloksi. Ja voisin hyvinkin viettää aikaa vaellellen vanhoihin peleihin ja virtuaalimaailmoihin tehdyissä tyhjissä kentissä katselemassa menneisyyden maisemia kuin museossa, kuljeskella tuntikausia Dark Forces -pelin tyhjien jääkenttien läpi, kunnes kohtaisin yllättäen toisen vaeltajan ja vaihtaisimme kokemuksia siitä missä suunnassa museomaailmaa on mukavimman näköisiä pikselimössömaisemia. Metaversumimuseo ilmaisella sisäänpääsyllä saattaisi olla kohtalaisen suosittu virtuaalivierailukohde.

Joskus aikoinaan siskoni halusi aina pelata Tomb Raideria, mutta ainoastaan sitä kotikartanokenttää, jossa ei ole yhtään vihollisia. Hän vain juoksenteli ympäriinsä, törmäili seiniin ja seurasi hovimestaria. Viholliset, aikarajat ja muut esteet tavallisissa kentissä vain estivät vapaata juoksentelua omaan tahtiin. Tavallaan minäkään en pitäisi sitä suurena säälinä, vaikka maailmankaikkeudesta ei koskaan löytyisi muita älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, koska se tarkoittaisi enemmän vapaata juoksentelua omaan tahtiin.

Minulla on tapana tehdä pyöräilylenkeistä mielenkiintoisempia yksinkertaisilla pelisäännöillä: käännyn ensimmäisenä vaihtuvien vihreiden valojen suuntaan, valottomissa risteyksissä käännyn vuorotellen vasemmalle tai oikealle, ja jos kadun ylitse menee valoton suojatie, eikä autoja ole näkyvissä, menen suojatien ylitse. Kuten olen aikaisemminkin useaan kertaan todennut, tyhjä avaruus tuntuu tylsältä vain jos ei osaa itse luoda siitä jännittävää.

Miksi kannattaa tukea Singulariteetti-instituuttia

$400,000 Matching Challenge - Pienikin lahjoitus on enemmän kuin ei mitään.

Epätodennäköisyyden vuorenhuipulla

Pikatarina: katsoja saapuu vuoren juurelle ja näkee äkkijyrkän seinämän laella eläimen, vaikkapa kirahvin. Kuinka kirahvi on päässyt vuoren päälle? Seinämä on niin jyrkkä, ettei se ole voinut kiivetä, eikä kirahvi ole myöskään sen luokan akrobaatti, että se olisi voinut hypätä huipulle. Katsoja näkee tasan kaksi vaihtoehtoa: jonkun on täytynyt taikoa kirahvi vuorelle tai sitten kirahvi on ilmestynyt vuoren päälle täysin sattumalta. Puhdas sattuma ei kuulosta oikealta, joten katsoja päättelee, että kosminen velho taikoi kirahvin vuoren päälle. Mutta on myös kolmas vaihtoehto, jota katsoja ei näe: vuoren toisella puolella on loiva rinne, jota pitkin kirahvi on kavunnut vuorelle ihan itsekseen, askel kerrallaan. Kirahvi on käyttänyt polkua nimeltä evoluutio.

Richard Dawkinsin Climbing Mount Improbable on vertaus siitä, kuinka kosmiseen taikuriin uskovat katsovat luonnossa esiintyvää monimutkaisuutta ja näkevät vain lopputuloksen, eivät niitä miljoonaa yksinkertaista askelta (ja miljardia harha-askelta), jotka lopulta johtivat monimutkaisuuden syntyyn. Puheessaan Climbing Technological Mount Improbable Extropia DaSilva puolestaan vertaa Dawkinsin vertausta siihen, kuinka esim. posthumaanien olentojen rakentamista epäilevät näkevät visiot tulevaisuuden teknologioista ikään kuin kirahveina vuoren päällä. Kun he törmäävät asiaan ensimmäisen kerran, he näkevät teknologisen kehityksen lopputulokselle annetun nimen, pelkän jäävuoren huipun. He eivät osaa ajatella niitä miljoonaa askelta (ja miljardia harha-askelta), jotka tarvitaan vuoren päälle kapuamiseen loivalta puolelta.

Dawkins is of course talking about products of natural selection and how nature pulled off the trick of putting together natural machines that seem to have been designed by an intelligent ‘watchmaker’. But I think ‘Mount Improbable’ serves equally well as an explanation to this question: ‘Why, in a world full of technology quite dazzling compared to what was available in the past, do forcastes of future technology sound too incredible to believe’?

The answer is that these forecastes make a metaphorical leap up the sheer cliff-face of Mount Improbable. But present technologies got where they are today via a gentle climb up its slope. A case in point: Try to imagine that this is 1985. In this year, Apple have a third-party hard drive available, which retails at $2000. For that money, you get something almost as big as a shoebox with a total capacity of 10 megabytes. Now try to imagine the skepticism that would greet a suggestion that, one day, a hard-drive-based device would usurp the Sony Walkman as the most popular portable music player. I mean, come on! Wired’s Steven Levy commented, ‘ha! The entire capacity (was) insufficient to store the MP3 file of Neil Young’s ‘down by the river” . You might as well put a personal CD player and a bunch of Cds in a shoebox and lug that about! Darn sight cheaper than a hard drive, non?

Jyrkän seinämän puolelta katsovista voi näyttää siltä kuin vuoren juurella parveilevat transhumanistit uskoisivat johonkin maagiseen (koska tarpeeksi pitkälle kehittynyt teknologia näyttää maagiselta) tai ikään kuin kyse olisi siitä, että yritetään rakentaa jättiläisrobottia tökkimällä tietokonetta kepillä ja odottamalla, että kyllä sieltä tuurilla jotain tupsahtaa ulos, tai odottelemalla sitä hurrikaania, joka lennättää osat huipulle ja kokoaa niistä jättiläisrobotin. Katsojat ajattelevat: "Jättiläisrobotin ilmestyminen huipulle on täysin epätodennäköistä ja naurettavaa, koska eihän kukaan pysty hyppäämään huipulle, joten ei tämä porukka koskaan pääse mihinkään." Mutta tulevaisuuden teknologiat ovat pitkän, asteittaisen kehitystyön lopputuloksia. Vuoren huipulle hyppäämisen onnistumisen todennäköisyyttä ei tarvitse edes miettiä, ainoastaan seuraavan askeleen ottamisen todennäköisyyttä loivalla polulla. Vuoren laelle pystytetyn "Singulariteetti tulee tähän" -kyltin ei pitäisi antaa viedä huomiota pois polusta, eikä sanan supertekoäly pitäisi herättää sen enempää taikausko(nvasta)ista reaktiota kuin sanan kirahvi tai kerrostalo.

I do not think enough people appreciate that the incredible technologies described by transhumanists actually arise from many thousands of tiny advances that occur each day. By the time version 2.0 of the human brain emerges from vapourware, it will be judged, not as a terrifyingly large leap in cognitive ability, but simply a mundane upgrade from stage ‘Y’, the previous generation of brain augmentation.


Asiaan liittymättä tai liittyen:
Nassim Nicholas Talebin uusin kirja The Black Swan

Edge: Why the gods are not winning
Every time a nation becomes truly advanced in terms of democratic, egalitarian education and prosperity it loses the faith. It's guaranteed. That is why perceptive theists are justifiably scared. In practical terms their only practical hope is for nations to continue to suffer from socio-economic disparity, poverty and maleducation. That strategy is, of course, neither credible nor desirable.

Gizmo! (1977)

IMDB