Motivaatio

Marvel Motivational Posters
Baddaystudio: Motivation
Seven Deadly Motivational Posters
Demotivation: Business as Usual
Alternative Motivational Posters
Something Awful: Motivational Posters

Nyt olen taas niin täynnä motivaatiota, että kerron tarinan lapsuudestani.

Seisoin kaupan kassajonossa. Isä nosteli ostoksia hihnalle ja kassaneiti naputteli hintoja koneelle. Katsoin pajatsoa pelaavaa miestä, jolla oli samanlainen tummansininen tuulitakki kuin isälläni. Katsoin kauppaa ympärilläni ja ovissa olevia mainoksia. Katsoin omia vaatteitani. Minulla oli tummansininen takki ja mustat toppahousut.

Ajattelin, että kuka maailmasta suunnitteli tällaisen. Miksi ihmiset pukeutuivat näin? Miksi kauppa, vaatteet ja mainokset näyttivät niin tympeiltä? Oliko jonkun mielestä hienoa tehdä laatikon muotoinen rakennus, laittaa sen nimeksi joku Lähikauppa Virtanen ja täyttää seinät mainoksilla? Oliko jonkun vaatesuunnittelijan mielestä hienouden huippu suunnitella sinisiä tuulipukuja ja sinisiä farkkuja? Ihmisethän voisivat pukeutua ihan miten haluavat. Talot voisivat olla millaisia tahansa. Mistä tämä kaikki oli lähtenyt?

Asiat kai vain olivat menneet niin. Ihmiset olivat menneet painovoiman mukana kuin flipperissä pomppiva kuula. Kaikki kaupassa näyttivät zombeilta, joille oli laitettu puku päälle ja tönäisty maailmalle.

Aikooko kukaan tehdä tulevaisuudessa virtuaalimaailmaa, jossa eletään normaalia 90-luvun alun elämää pikkukaupungin lähikaupassa? Ei varmaan kovin äkkiä. Ei sellainen kiinnosta ketään, jos vaihtoehtoina on mitä tahansa muita fantasiamaailmoja aateliskartanoineen. Miksi ihmiset sitten suostuvat elämään oikeasti niin tympeässä maailmassa? Samasta syystä kuin beduiinit suostuivat elämään aavikolla. Ei ollut muuta. Ei ollut varaa parempaan, ei ollut tietoa paremmasta. Siihen maailmaan oli synnytty, joten siinä maailmassa pysyttiin.

Tein lapsena monia päätöksia, jotka olen jääräpäisesti pitänyt aikuiseksi asti. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi en ole koskaan kasvanut kovin uskottavaksi aikuiseksi, enkä koskaan tule kasvamaankaan. Mietin edelleen, mitä se 12-vuotias minäni sanoisi, jos näkisi minut tänä päivänä. Jos entinen minäni sanoisi, että nyt sinusta on tullut yksi zombeista, olisin pettänyt sen prosessin, josta "minä" koostun.

Se on ohjesääntö. Jos et olisi hyväksynyt tätä silloin (kun tiesit kaikesta kaiken), älä hyväksy sitä tänäänkään.

Älä koskaan myy sarjakuvakokoelmaasi.
Älä koskaan pukeudu tuulipukuun.
Älä koskaan laita jalkaasi sinisiä farkkuja.
Älä koskaan asu yksikerroksisessa omakotitalossa vaimon ja kahden lapsen kanssa.
Älä koskaan mene töihin paikkaan, jossa täytyy pitää kravattia.
Älä koskaan esiinny margariinimainoksessa.

Ja niin edelleen. Jos rikkoisin jotakin epämääräisistä periaatteistani, teini-ikäinen minäni vetäisi minua turpaan.

Tällaiset vinoutuneet säännöt määrittelevät tulevaisuuteni. Niiden osalta tiedän tarkalleen, millaista tulevaisuudessa on. Vaikka olisin millainen posthumaani tahansa, en koskaan tule käyttämään sinisiä farkkuja.

Siinä on yksi motiivi elää ikuisesti: jos kuolen, joku saattaa vitsinä vetäistä ruumiilleni siniset farkut jalkaan. Ei käy. Pakko elää ikuisesti ja varmistaa, ettei sitä koskaan tapahdu.


"The people who are crazy enough to think they can change the world, are the ones who do."