Metaversumimuseo

Tänään kaupungin tyhjillä kaduilla pyöräillessäni aloin miettiä Accelerating Futuren kirjoitusta, jossa lähdetään sellaisesta ajatuksesta, ettei tulevaisuuden supernopeudella pyöriviä ihmisiä kiinnosta lähteä matkailemaan valovuosien päähän avaruuteen, koska matkustusaika tuntuu supernopeille aivoille aina vain pidemmältä ja virtuaalitodellisuuksissa matkustelu on joka tapauksessa paljon kiinnostavampaa. Kommenteissa kyllä esitetään pointti, jonka itsekin tähän esittäisin: miksi valita vain toinen, jos voi tehdä molemmat? Matka kaukaisiin tähdistöihin sujuisi rattoisasti holokannella luistellessa.

Samalla mietin Warren Ellisin viimeisintä matkaraporttia Second Lifesta, jossa hän kuljeskelee autioituneissa linnoissa ja tyhjillä klubeilla. Saaret katoavat käyttämättöminä, eikä kukaan taida edes arkistoida niitä kuten kuolleita nettisivuja. Sitten ajattelin, että jossakin Internetin syövereissä on tuhansia erilaisiin vanhoihin peleihin tehtyjä kenttiä, joita kukaan ei enää pelaa. Monsterit odottelevat ahtaissa seinäsyvennyksissä pelaajaa, joka ei koskaan tule.

Jos universumi on enimmäkseen tyhjää, niin on myös metaversumi.

Minä olen tosin aina pitänyt autiomaista, raunioista ja tyhjistä kaduista. Voisin hyvinkin vaeltaa ympäri avaruutta katselemassa auringonlaskuja asumattomilla planeetoilla yksikseni tai piilottaa vaikka geokätköjä seuraavien planeetalle saapuvien vierailijoiden iloksi. Ja voisin hyvinkin viettää aikaa vaellellen vanhoihin peleihin ja virtuaalimaailmoihin tehdyissä tyhjissä kentissä katselemassa menneisyyden maisemia kuin museossa, kuljeskella tuntikausia Dark Forces -pelin tyhjien jääkenttien läpi, kunnes kohtaisin yllättäen toisen vaeltajan ja vaihtaisimme kokemuksia siitä missä suunnassa museomaailmaa on mukavimman näköisiä pikselimössömaisemia. Metaversumimuseo ilmaisella sisäänpääsyllä saattaisi olla kohtalaisen suosittu virtuaalivierailukohde.

Joskus aikoinaan siskoni halusi aina pelata Tomb Raideria, mutta ainoastaan sitä kotikartanokenttää, jossa ei ole yhtään vihollisia. Hän vain juoksenteli ympäriinsä, törmäili seiniin ja seurasi hovimestaria. Viholliset, aikarajat ja muut esteet tavallisissa kentissä vain estivät vapaata juoksentelua omaan tahtiin. Tavallaan minäkään en pitäisi sitä suurena säälinä, vaikka maailmankaikkeudesta ei koskaan löytyisi muita älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, koska se tarkoittaisi enemmän vapaata juoksentelua omaan tahtiin.

Minulla on tapana tehdä pyöräilylenkeistä mielenkiintoisempia yksinkertaisilla pelisäännöillä: käännyn ensimmäisenä vaihtuvien vihreiden valojen suuntaan, valottomissa risteyksissä käännyn vuorotellen vasemmalle tai oikealle, ja jos kadun ylitse menee valoton suojatie, eikä autoja ole näkyvissä, menen suojatien ylitse. Kuten olen aikaisemminkin useaan kertaan todennut, tyhjä avaruus tuntuu tylsältä vain jos ei osaa itse luoda siitä jännittävää.