Tulevaisuuden naurettavuudesta ja näkökulman vaihtamisesta

(Remix useista vanhoista teksteistä 27.07.09)

Demolition Man (1993) -leffassa on kohtaus, jossa menneisyydestä tullut Sylvester Stallone istuu autossa kahden tulevaisuuden poliisin kanssa ja kuski laittaa radion päälle. Radiosta kuuluu lyhyitä, iloisia TV-mainosten musiikkipätkiä. Stallone katsoo tulevaisuuden ihmisiä kummissaan (ja samoin odotetaan katsojienkin tekevän), koska onhan ihan naurettavaa, että ihmiset kuuntelisivat mainospätkiä huvikseen.

Samalla tavoin menneisyyden ihmiselle kuulostaisi naurettavalta, että katsomme YouTube-nimisestä palvelusta mainospätkiä. Stallonen hahmo leffassa ei ymmärrä mainosmusiikkia, koska hän ei ole nähnyt alkuperäisiä mainoksia tai kokenut sitä yhteisöllistä meemikasautumaa, joka niihin liittyy. Samoin kuin modernin taiteen näyttelyä katseleva ihminen, joka näkee lapion seinän vieressä ja naureskelee, että minäkin voisin tehdä tuollaisen teoksen, ei ole sattunut lukemaan mistä teoksessa on oikeasti kyse: tämä on se lapio, jota taiteilija käytti istuttaessaan sata omenapuuta symmetrisesti ympäri kaupunkia. Lapio on vain se naurettavalta näyttävä jäävuoren huippu, koska suurin osa teoksesta on näkymättömissä pinnan alla.

Jos et pysty kuuntelemaan innostuneena Super Marion tunnaria radiosta, olet jäänyt ajastasi jälkeen kuin Stallone.

Futuristiset ideat (tai sanotaan heikot signaalit) kuulostavat tavalliselle kaduntallaajalle naurettavilta ja utopistisilta, koska ne ovat jäävuoren huippuja ilman kontekstia. Katsojat näkevät vain tavallisen lapion tai kuulevat hölmön mainosmusiikin, vaikka pinnan alla on kokonainen vuori piilossa. Jonkinlainen yleisohje voisi olla: et voi luottaa omaan vaistoosi siitä kuinka naurettavalta tulevaisuus vaikuttaa. Jos 80-luvun scifileffan puvustus näyttää naurettavalta, tulevaisuus voi silti oikeasti näyttää yhtä naurettavalta. Jos 70-luvun scifileffan hahmot käyttäytyvät jäykästi ja luonnottomasti, se ei ehkä johdukaan huonoista näyttelijöistä vaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset oikeasti käyttäytyvät jäykästi ja luonnottomasti.

Kun on scifistä kyse, kaiken naurettavuuden voi selittää pois Stallone-taktiikalla.

Lisäksi Stallone-taktiikan huolellisella soveltamisella saa paljon enemmän irti huonoistakin leffoista. Minusta se on vain älyllistä laiskuutta, jos ei osaa puristaa viihteestä kaikkea iloa irti vaihtelemalla näkökulmaansa sen sijaan, että odottaisi leffan viihdyttävän pelkällä passiivisen katsojan tasolla. Jokainen tylsäksi arvioimasi leffa on parin tunnin mittainen epäonnistuminen hauskanpidossa sinun osaltasi.

Katsoin 300-elokuvan ja pidin siitä valtavasti. Kaverin mielestä se oli vain keskinkertainen ja mietin, että voisinpa antaa hänelle katsottavaksi sen leffan, joka pyöri minun päässäni. Katsoessani keksin hahmoille jatkuvasti uutta dialogia, luon omaa soundtrackia, vaihtoehtoisia tapahtumaketjuja ja merkityksiä. Luon päässäni elokuvaa, joka on paljon moniulotteisempi kuin kankaalla pyörivä, ja arvostelenkin leffoja yleensä sillä asteikolla kuinka paljon ne inspiroivat omaa luovuuttani. Entä jos Ephialtes olisi otettu mukaan taisteluun? Entä jos keihäs olisi osunut? Olisi mukavaa nähdä elokuvista usean aikalinjan versioita, joissa erilaiset haarautumat valikoituisivat jokaisella katsomiskerralla randomilla kuin tietokonepelien luolastot. On jotenkin rajoittavaa tyytyä pelkästään yhteen versioon, jos voi samaan hintaan pyörittää parempia versiota päässään.

Luolamies kirjastossa ja nykyihminen tulevaisuudessa

Jos luolamies ilmestyisi nykyaikaiseen kirjastoon ja seuraisi tietokoneiden monitoreja tuijottavia ihmisiä, hän voisi luulla tulevaisuutta dystopiaksi, jossa aneemisen näköiset zombiet tuijottavat vilkkuvaan ruutuun ilmestyviä koukeroita ja painelevat sitten sormillaan lisää samanlaisia koukeroita. Luolamies kauhistuisi ja rikkoisi tietokoneet vapauttaakseen ihmiset oudon kuvalaitteen loitsuista. Tämän jälkeen ihmiset näyttäisivät vielä enemmän zombeilta, koska he eivät kävisikään vihaisena joukkona luolamiehen kimppuun (kuten järkevät luolaihmiset) vaan ottaisivat minimonitorit taskuistaan ja alkaisivat painelemaan niitä. Tai sitten luolamies nauraisi katketakseen tai tuntisi sääliä, koska reaktiot olisivat niin kummallisia: "Rikoin niiden isot koneet ja niillä oli pienet koneet taskuissaan, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa."

Poliisit tietysti hakisivat luolamiehen pois ja luolamies olisi kauhuissaan tästä tulevaisuudesta, jossa sinipukuiset miehet tulevat ja vievät istumaan pieneen koppiin muutaman vilkkuvan laatikon rikkomisen vuoksi. Kaikki luolamiehen vapaudet riehua on tulevaisuudessa viety! Tämä sinipukuisten miesten hallitsema, ahdistava zombiemaailma on täysin materialistinen ja kylmä paikka, missään ei näy edes suuren Og-jumalan palvontapaikkoja. Tämä dystopia kaipaa vallankumousta ja paluuta luontoon! (Stallone voisi esittää luolamiestä tässäkin elokuvassa.)

Nykyihmisten näkökulmasta luolamiehen purkaukset olisivat tietysti aika mauttomia ja turhia. Mutta entäpä jos nykyihminen heitetään keskelle lähitulevaisuuden maailmaa, jossa perheet elävät jatkuvan kameravalvonnan alla tarkoin rajatuissa yhteisöissä korkeiden muurien sisällä ja tekevät työtä kellon ympäri unentukahduttajien avulla. Näyttääkö se dystopialta, johon ihmiset on pakotettu, vai utopialta, jonka ihmiset ovat itse valinneet? Ehkä kehitys on sujunut ihan itsekseen siten, että luolamiehet ovat jääneet muurien ulkopuolelle omasta vapaasta tahdostaan ja eliitti on muuttanut muurien sisäpuolelle omasta vapaasta tahdostaan. Molemmat ovat tyytyväisiä valintoihinsa, mutta menneisyyden ihminen pitää tilannetta automaattisesti luolamiehiä syrjivänä. Hän ryhtyy puuhaamaan vallankumousta, joka päättyy tietysti yhtä huonosti kuin luolamiehen kapina kirjaston tietokoneita vastaan. Jos kyseessä olisi elokuva, sitä kutsuttaisiin (meillä menneisyydessä) ahdistavaksi dystopiaksi, jossa ihminen häviää taistelun koneistoa vastaan.

Tai entä jos nykyihminen heitettäisiin kaukaisempaan tulevaisuuteen? Otetaan vertauskohdaksi kohtaus Hellraiser II -leffasta, jossa ovi labyrinttimaailmaan avautuu. Vaikka tulevaisuus näyttäisi nykyihmiselle yhtä hirvittävältä kuin Hellraiserin labyrinttimaailma, se voisi silti olla tulevaisuudessa elävien olentojen mielestä erittäin mukava paikka. Nykyihminen pitäisi sitä kammottavana ja kylmänä, koska näkisi jälleen vain jäävuoren huipun. Ehkä koko labyrintti on todellisuudessa paikallisen pelikerhon rakentama huvipuisto ja käynnissä on vuosikausia kestävä roolipeli. Käytävän päästä esiin tuleva kamerapää haluaakin ehkä vain ohjata sinut ulos pelikentältä, ettet loukkaa itseäsi tai kuvata hauskan videon tulevaisuuden YouTubeen. Toinen yleisohje: et voi luottaa omaan vaistoosi siitä, kuinka pelottavalta tulevaisuus näyttää.

What we consider “positive” is heavily colored by our politics, our scarcity-based economy, and the current state of the world. A positive mid-future or far-future world might be very, very different than we expect, especially if we start heading into post-scarcity based scenarios. I think of an iPod Touch full of rap videos and Torchwood torrents being transported back to Victorian England. Would they be in awe of our technology—or would they recoil from our mores? One of my most “frightening” stories included a near-post-scarcity scenario where the majority of the population of the world could generate enough income to live simply by going about their daily lives and talking about the products they used—my writers’ group rejected this as a positive scenario, because it was based on “evil marketing.”
- Stranger and Happier: A Positive Science Fiction Platform

Voittaja saa kertoa tarinan

Hypätään vielä hetkeksi uskonnollisten satujen pariin. Vanha totuus on, että voittaja saa kertoa tarinan - ja voittaja kertoo tarinan aina itselleen edullisimmalla tavalla. Jos diktaattori kirjoittaa muistelmansa, hän nimittää itseään kansanmieheksi ja vastustajiaan terroristeiksi ja demoneiksi. Kapinallisten näkökulma jää kertomatta, vain diktaattorin muistelmat julkaistaan. Jos jumala kirjoittaa kirjan, jossa hän itse on sankari, miten tarinan puolueettomuuteen voi luottaa? Ei mitenkään.

Jos luolamies kertoisi tarinan nykymaailmasta, hän kertoisi tarinan kalpeiden orjazombien kansoittamasta laatikkomaailmasta, jota sinipukuiset miehet hallitsevat. Jos nykyihminen kirjoittaisi tarinan Hellraiserin maailmasta, hän kirjoittaisi kammottavista, mustapukuisista mutanteista, jotka hallitsevat hullun arkkitehdin suunnittelemaa helvetillistä sokkeloa.

Toinen vertailukohta: kuten useasti todettu, Asimovin lait ja Star Trekin Prime Directive ovat pelkkiä juonielementtejä, joiden tarkoitus on luoda jännitystä tarinaan, eivätkä ne toimisi oikeassa elämässä (tai olisivat todellisuuteen sovellettaessa vähintäänkin eettisesti arveluttavia ratkaisuja). Jos puhutaan Raamatun jumalasta, se on samanlainen toimimaton ja eettisesti arveluttava juonielementti kuin Asimovin lait. Se ei toimi todellisuudessa. Lapsiaan pahoinpitelevä superisä tuo kyllä jännitystä ja juonikäänteitä fantasiatarinaan, mutta oikeassa elämässä sellainen käytös olisi aika törkeää.

Jostakin syystä ihmisten on pienen pohdiskelun jälkeen helppo nähdä, että Prime Directiven kaltaiset juonielementit ovat huono idea todellisuudessa, mutta uskonnolliset sadut ovat sokea piste, johon samaa johtopäätöstä ei osata soveltaa. Tottakai "jumala" on täysin toimimaton ja naurettava ratkaisu, mutta luolamies ei pysty näkemään sitä sellaisena, koska se on niin oleellinen osa hänen aikansa kulttuuria. Tottakai miespappien purkaukset naispappeudesta ovat naurettavia ja turhia, mutta heidän näkökulmastaan koko luolamieskulttuurin säilyminen on vaakalaudalla. Tottakai tulevaisuuden uskonnoton maailma näyttää uskovaisista kylmältä dystopialta, koska heillä on niin ahdas käsitys siitä mikä on kylmää ja mikä lämmintä. He pystyvät ymmärtämään nämä samat asiat, kun puhutaan Stallonen leffasta tai kirjastoon ilmestyvästä luolamiehestä, mutta eivät silloin, kun on kyse heidän omasta elämästään.

Ylhäällä on alhaalla ja musta on valkoista

Star Trekin Prime Directivea perustellaan sillä, etteivät lajit saa puuttua toisten lajien "luonnolliseen kehitykseen" ja kontaktia saa ottaa vasta siinä vaiheessa, kun laji keksii poimuajon. Enterprisen jakso Dear Doctor on tästä räikein esimerkki: päähenkilöt päättävät, etteivät voi sekaantua planeetalla asuvan lajin perinnöllisen sairauden parantamiseen, koska kuolema on heidän kohtalonsa. Naturalistinen virhepäätelmä ja moraalista pelkuruutta: ei tehdä mitään, ettei tehtäisi jotain väärin. Ei ole järkevää kiertää ympäri maailmaa jakamassa moottorisahoja sademetsissä asuville heimoille, mutta pitäisikö odottaa, että sademetsän heimo keksii tietokoneen ennen kuin heille jaetaan syöpää tai ikääntymistä estäviä lääkkeitä? Ei kuulosta hyvältä direktiiviltä. Täytyy pystyä valitsemaan mitkä teknologiat ovat todennäköisesti hyviä jaettavaksi, mustavalkoinen kaikki-tai-ei-mitään -asetelma on hölmö. Teknologisen upliftauksen ohessa täytyy suorittaa memeettistä upliftausta, jotta uutta teknologiaa oppii myös käyttämään vastuullisesti.

Satu lehdistä ja muovilautasista

Olipa kerran afrikkalainen heimo, jonka jäsenet käyttivät lautasina puunlehtiä. He olivat tottuneet syömään puuronsa lehden päältä ja heittämään käytetyn lehden ohimennen maahan. Eräänä päivänä modernit ihmiset saapuivat heimon keskuuteen, söivät puuronsa muovilautasilta ja pakkasivat ruokansa muovikelmuun. Heimon jäsenet huomasivat, että muovilautaset olivat kätevämpiä puuronsyöntialustoja kuin puunlehdet, joten päättivät ottaa ne käyttöön. Tässä oli vain yksi mutta: heimon jäsenet heittelivät käytetyt muovilautaset luontoon kuten lehdet, koska niinhän he olivat aina tehneet. Polkujen reunat alkoivat muistuttaa kaatopaikkaa tai rockfestivaalia. Heimonvanhimmat raapivat päätään ja ihmettelivät mikseivät muovilautaset kadonneet itsekseen kuten lehdet. Kaupunkilaiset unohtivat kertoa, että muovi ei maadu.

Tarinan opetus on, että viidakossa pätevät viidakon säännöt ja kaupungissa pätevät kaupungin säännöt. Jos asut viidakossa ja käytät lehtiä lautasina, voit olla huoleton hippi ja heitellä astiat minne sattuu, mutta jos asut kaupungissa ja syöt ruokasi muovilautaselta, et voi heitellä jätteitäsi minne sattuu. Keskelle suojatietä rikottu kaljapullo ei häviä itsekseen eikä pulpetin alapintaan piilotettu purukumi häviä itsekseen. Joku joutuu siivoamaan muoviset kertakäyttöastiat jäljiltäsi, jos örvellät rokkifestareilla tai riehut grillikioskilla. Rakennukset eivät kasva takaisin kuten metsät, jos tuhoat ne polttopulloilla. Jos et osaa elää asfalttiviidakon säännöillä, palaa puuviidakkoon.

Enterprise-sarjan Augments-trilogiassa joukko geenimuunneltuja ihmisiä yrittää selviytyä perusihmisten sorron alla. Kapteeni perustelee geenimuuntelun vastustusta sillä, että "supervoimat johtavat aina superkunnianhimoon". Eräässä vaiheessa tohtori Arik Soong sanoo, että pienellä geenimuutoksella ihminen saisi viisi prosenttia paremman näön, mutta sekään ei ilmeisesti käy, koska ihminen haluaisi uudessa superkunnianhimossaan nähdä viisi prosenttia enemmän kuin normaali-ihminen. Tarinan augmentit käyttävät uusia kykyjään väärin, mutta pointti on, ettei lääkkeitäkään kielletä sen vuoksi, että jotkut ryhtyvät lääkkeiden väärinkäyttäjiä (eihän?). Jälleen kaikki-tai-ei-mitään -ajattelua: jos yksi käyttää väärin, kaikki käyttävät väärin; jos menneisyydessä on käytetty väärin, tulevaisuudessakin käytetään väärin. Kerran kosketuksessa, aina kosketuksessa.

Vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa kuten The Birth of a Nation uskovaiset rasistit esitetään sympaattisina sankareina ja tummaihoiset ovat eläimellisiä pahiksia. Nykyajan viihdettä katsoessa tuntuu samalta: geenimuuntelun vastustajat esitetään sankareina, geenimuunnellut ihmiset ovat villejä hirviöitä. Yksinkertainen elämä viidakkosaarella esitetään eksoottisen romanttisena ja moderni suurkaupunkielämä esitetään masentavan harmaana ja luonnottomana. Uskonnollisissa leffoissa jumala on sympaattinen papparainen ja uskonnottomat ihmiset katkeria ilkimyksiä. Ylhäällä on alhaalla ja musta on valkoista.

Fiktiivisissä peilimaailmoissa on mukava käydä vierailulla, mutta ei sinne asumaan halua jäädä. Valitettavasti todellisuus näyttää usein yhtä nurinkuriselta peilimaailmalta kuin elokuvamaailma, koska taidehan on tunnetusti todellisuuden peili.

Imagine this butterfly, exactly as it is, but ugly instead of beautiful.
- Wittgenstein

Syntynyt aikasilmukassa

Elokuvassa Groundhog Day mies elää samaa päivää yhä uudelleen. Samanlainen juonikuvio on myös esimerkiksi Stargate SG-1:n jaksossa Window of Opportunity ja monissa, monissa muissakin. Hahmot kamppailevat päästäkseen ulos silmukasta, koska elämä silmukassa muuttuu nopeasti tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Silmukkaa voi pitää vertauskuvana siitä millaiseksi jotkut kuvittelevat posthumaanien olentojen elämän miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa. Kuolemattomia, superälykkäitä, kaikkea jo kerran kokeilleita olentoja, joilla on tylsää luomassaan täydellisessä, ennalta-arvattavassa maailmassa.

Silmukkaan joutuneet hahmot käyvät useimmiten läpi tiettyjä vaiheita:

1. Ei tämä voi olla totta.
2. Miten tästä pääsee pois?
3. Hetkinen, voin tehdä mitä haluan ilman seuraamuksia.
4. Nyt olen jo kokeillut kaikkea hauskaa, en jaksa enää, masennun ja tapan itseni.
5. Itsensä tappaminen ei onnistu, koska herään silmukasta kuitenkin, täytyy kai vajota apatiaan ja jäädä sänkyyn.
6. Ehkä voisin pyrkiä tekemään maailmasta mahdollisimman mukavan paikan muille ihmisille, koska olen jo kaikki itsekkäät haluni tyydyttänyt (Groundhog Dayn opetus).

Kuvitellaan nyt, että ihminen syntyy aikasilmukkaan. Saman päivän toistuminen onkin normaalia arkea. Joka-aamuinen reset-nappula, ikääntymättömyys ja muiden ihmisten täysin ennakoitava käytös ovat päivittäistä rutiinia. Jos olet ainoa poikkeava ihminen, muut vaikuttavat samoja asioita toistavilta automaateilta. Päähenkilö itse on ainoa todellinen ihminen. Päähenkilö on ainoa, joka muistaa edelliset päivät. Eikä hän tietenkään halua itse muuttua aikaisemmat silmukat unohtavaksi automaatiksi, koska silloin kukaan ei muistaisi silmukoita ja elämä olisi kuin toistolla pyörivä elokuva ilman katsojaa.

Automaatti-ihmiset ehkä kertovat silmukan ulkopuolella olevasta mielikuvitusmaailmasta, jossa jokainen päivä on erilainen eikä kenenkään käytöstä voi ennustaa erityisen tarkasti, mutta se maailma kuulostaa päähenkilölle ikävältä ja turvattomalta paikalta. Mitä hän tekisi sellaisessa maailmassa? Hän kokisi ihmetystä herätessään aamulla siitä mihin illalla nukahti, hän ei palaisikaan aina samaan paikkaan kuin silmukkamaailmassa. Hän kokisi nälkää, kipua ja sairauksia, jotka eivät katoaisikaan keskiyöllä kuten kotimaailmassa. Ihmiset käyttäytyisivät oudosti, tekisivät pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haluaisivat muuttaa maailmaa. Päähenkilö joutuisi ajattelemaan tekojensa seurauksia. Ihmiset pysyisivät kuolleina kuoltuaan ja uusia ihmisiä syntyisi vanhojen tuttujen lisäksi.

Silmukkamaailman päähenkilö olisi tässä maailmassa kuin ihmishahmoon vangittu jumala. Hän olisi ainoa, joka muistaisi täydellisen silmukkamaailman, josta hänet olisi revitty pois. Hän olisi kuin huvikseen kiviä pyörittelevä Sisyfos, joka on potkittu ulos Disneylandista paikkaan, jossa hahmot eivät toistakaan samoja vuorosanoja päivästä toiseen eikä päivittäisiä paraateja pidetäkään. Ehkä hänkin aikaa myöten sopeutuisi ankean silmukattomaan maailmaan, saisi opetuksen ja voisi palata tarinan lopussa silmukkamaailmaansa. Onnellinen loppu.

Entä jos kaikki ihmiset syntyisivät silmukkamaailmaan? Maailmankaikkeuden tehdasasetukset palautuisivat joka aamu riippumatta siitä mitä on tehnyt, mutta jokainen ihminen muistaisi toistensa teot jokaisessa toistumassa. Elämä edistyisi sosiaalisen kanssakäymisen osalta, mutta ympäröivä maailma olisi silmukassa. Pitkiä projekteja ei kannattaisi aloittaa, koska seuraavana päivänä maalit hyppäisivät joka tapauksessa takaisin purkkeihin. Vain yhteiset muistot säilyisivät. Jokainen päivä olisi uusi, koska ihmisten toimia ei voisi ennustaa. Naapuri tekisi aina jotakin edellisestä silmukasta poikkeavaa, mutta siitä ei jäisi pysyvää jälkeä muualle kuin muistoihin.

Ajatellaan lapsia, jotka syntyvät miljoonan vuoden kuluttua. Kuolemattomuuden ja superälykkyyden väitetty "tylsyys" on heille normaali olotila. Se on heidän kotinsa. Se ei ole heille mikään kaukainen pääteasema, se on lähtökohta.

Mitä itse tekisin aikasilmukassa? Riippuu monesta asiasta. Toisissa olosuhteissa voisin jäädä silmukan sisään, toisissa en jäisi.

• Kuinka pitkä silmukka olisi? Tunteja, päiviä, vuosia, miljoona vuotta?
• Entä jos olemme nyt aikasilmukassa, joka kestää miljardeja vuosia (ja tämä on vasta luupin ensimmäinen toistuma, joten emme voi muistaa aikaisempia toistumia)?
• Mitä kaikkea luupin sisällä tapahtuisi? Ehtisinkö matkustaa yhden silmukan aikana planeetan toiselle puolelle vai olisiko luuppi paikallinen ja rajattu?
• Olisiko tietoa siitä, että silmukka päättyy joskus?
• Olisiko mahdollista vaikuttaa silmukan pituuteen? Voisiko sen saada hallintaansa jollakin tavalla?

Silmukan tutkimisessa ja sen hallitsemisessa olisi päämäärä, jota tavoitellessa ehtisi viettää pitkän tovin tyytyväisenä senkin jälkeen, kun kaikkien kirjastojen kirjat olisi luettu, kaikki elokuvat katsottu, kaikki levyt kuunneltu ja kaikki ihmiset tavattu. Elämä aikasilmukassa voisi olla (olosuhteista riippuen ja loppujen lopuksi) mukavaa.

Justice League ja supereliitti

Olen alkanut pitämään yhä enemmän niistä jaksoista (tai jaksojen osista), joissa kaikki ovat suhteellisen rauhallisia ja tyytyväisiä, seikkailujen välissä olevista rauhallisista osista. Justice League Unlimited -animaatiosarjaa katsoessa tämä on tuntunut korostuvan vielä enemmän kuin joskus Star Trekia katsoessa. Räjähdysten ja toiminnan odotuksen sijaan haluan niiden menevän äkkiä ohi, jotta sankarit pääsisivät takaisin arkiharrastustensa pariin. On hauskempaa katsoa sankareita pelaamassa biljardia tai leikkimässä lumisotaa kuin tappelemassa taas jotakin universumia uhkaavaa hölmöä superroistoa vastaan.

En tietenkään halua katsoa sarjaa supersankareista, jotka eivät tee mitään. Enemmänkin kyse on siinä mistä toiminta lähtee. Hahmojen ollessa vapaalla he tekevät asioita omaehtoisesti ja huvin vuoksi, mutta jos superroisto hyökkää, heidän on pakko lähteä "töihin". Supersankarit harrastustensa parissa ovat parempia kuin supersankarit työssään.

Ennen en edes hirveästi välittänyt hahmoista, olin kiinnostuneempi juonenkulusta ja ideoista. Hahmot saivatkin ollakin pelkkiä paperinukkeja, henkilöiden syventäminenhän oli pelkkää ajantuhlausta, se vei huomion pois scifi-ideoista ja nokkelista juonenkäänteistä. Siisti puku ja erikoinen supervoima riittivät, hahmo oli siinä. Nykyään välitän hahmonkehityksestä enemmän, koska haluan fiktiivistenkin henkilöiden elämän olevan mukavaa ja täysipainoista sen sijaan, että katsoisin vain kuinka he yrittävät pyristellä irti jonkun alienin kynsistä.

Justice League -skenaariossa on ainakin viisi suurta vikaa:

1. Oikeuden Puolustajat eivät rakenna avaruusaluksia, eivätkä auta ihmisiä levittäytymään avaruuteen ja asuttamaan muita planeettoja.
2. Oikeuden Puolustajat eivät yritä monistaa superkykyjään kaikille ihmisille vaan muodostavat super-eliitin ja ylläpitävät staattista tilaa.
3. Oikeuden Puolustajat eivät rakenna tehokkaita puolustuslaitteita Maapallon ympärille, vaikka hyökkäyksiä näyttää tulevan jatkuvasti.
4. Oikeuden Puolustajat asuvat avaruusasemalla, jonka laser osoittaa Maapalloa kohti eikä avaruutta kohti.
5. Oikeuden Puolustajat hajottavat aina puoli kaupunkia tapellessaan pahiksia vastaan (eivätkä näytä juuri auttavan jälleenrakennuksessa).

Värikkäitä spandex-trikoita en laske viaksi, mutta lisäviaksi voidaan laskea se, että kymmenistä supersankareista koostuvalle porukalle on hirvittävän vaikea keksiä sisäisesti loogisia juonia. Jokaisessa tarinassa täytyy venyttää uskottavuuden rajoja ja unohtaa jonkun sivuhahmon voimat ja luonteenpiirteet, jotta dramaattisuutta syntyisi. Salama tai Teräsmies eivät voi purkaa pommia supernopeudella, jos tarina vaatii laskurin pysähtyvän sekuntia ennen räjähdystä. Sivuhahmojen täytyy pysyä poissa kuvasta, etteivät he sotke juonta ryhtymällä käyttämään juuri tilanteeseen sopivia erikoisvoimiaan. Täytyisi tehdä melkoisesti taustatyötä pitääkseen kaikkien hahmojen langat käsissään.

Jos kaikkien superhahmojen voimien määrä oikeasti huomioitaisiin, ongelmat hoituisivat vasemmalla kädellä ja jännittävät juonenkäänteet olisivat vähissä. Taistelut olisivat muutaman minuutin kestäviä häiriöitä ja sitten takaisin tukikohtaan juomaan teetä. Mikä sopisi minulle hyvin, tottakai.

I was born into a world in which no individual or group claimed to own the mission embodied in the Lifeboat Foundation’s two-word motto. Government agencies, charitable organizations, universities, hospitals, religious institutions — all might have laid claim to some peace of the puzzle. But safeguarding humanity? That was out of everyone’s scope. It would have been a plausible motto only for comic-book organizations such as the Justice League or the Guardians of the Universe. -- It is both exciting and daunting to live in an age in which a group like the Lifeboat Foundation can exist outside of the realm of fantasy. It’s exciting because our awareness of possibility is so much greater than it was even a generation or two ago. And it is daunting for exactly the same reason.
- Safeguarding Humanity

Superälykäs Teräsmies ja idiootit leiriläiset

Lars von Trierin Idiootit-elokuvassa terveet ihmiset esittävät vammaisia ja Tarantinon Kill Bill kakkosessa David Carradine esittää monologin siitä miten Teräsmies tekee pilkkaa ihmisistä näyttelemällä Clark Kentiä. Jos kaikki tämän planeetan ihmiset olisivat superälykkäitä, silloin tavallisia ihmisiä kohdeltaisiin vammaisina ja Trier voisi tehdä leffan nimeltä Ihmiset.

Entä jos Trier tekisi elokuvan nimeltä Älykkäät? Ryhmä tavallisia ihmisiä kokoontuisi huvilalle esittämään intellektuelleja ja kaikki yrittäisivät löytää sisäisen neronsa. He eivät vain pukeutuisi ja käyttäytyisi kuin Einstein vaan yrittäisivät ajatella kuin Einstein. Tavalliset pulliaiset pähkäilisivät päivät pitkät ratkaisuja maailman hankalimpiin ongelmiin, ja kun jokin konsensusratkaisu näyttäisi jo löytyvän, eksentriset älyköt tuhahtaisivat ja syöksyisivät huoneisiinsa kehittelemään vielä nerokkaampia juonia.

Kuvitellaan kolme leiriä: idioottia näyttelevien leiri, normaalia näyttelevien leiri ja älykästä näyttelevien leiri. Mille leirille kannattaisi mennä? Kaikilla leireillä olisi varmasti omat hauskat puolensa. Normaalien leirillä kaikki yrittäisivät olla kuten kaikki muutkin, kävisivät ravintoloissa ja matkisivat muita ihmisiä mahdollisimman tarkasti, yritettäisivät sulautua joukkoon. Vähänkään poikkeavasta käytöksestä saisi pitkän miinuksen leirivihkoon.

Sarjakuvien Teräsmies on supervoimainen, mutta ei kovinkaan usein superälykäs. Jos Teräsmies olisi superälykäs, hänestä saattaisi olla rasittavaa asua tällä idioottien planeetalla ja pelastaa tyhmiä ihmisiä jatkuvasti itseaiheutetuista idioottimaisista ongelmista. Superälykkäällä Teräsmiehellä täytyisi olla myös superhermot, jotta hän jaksaisi auttaa kokonaista planeetallista avuttomia lapsia kasvamaan aikuisiksi.

Ihmiset joisivat alkoholia ja päättäisivät lähteä järvelle soutelemaan ilman pelastusliivejä. Teräsmies löisi itseään otsaan: ”Ei kai taas? Miten saan nämä idiootit ymmärtämään, että tuo on tyhmää?”

Järven toisella puolella olisi älykköleiri. Ihmiset yrittäisivät matkia superälykästä Teräsmiestä mahdollisimman tarkasti. He vastustaisivat luonnollisia (tyhmiä) ihmisajatuksiaan ja yrittäisivät ajatella enemmän kuin tietokoneet tai teräsmiehet. Kun omat aivot sanoisivat, että yritä sopeutua joukkoon, ota viinaa ja hyppää idioottien veneeseen, älyköt pysähtyisivät kysymään itseltään: ”Mitä tekisin tässä tilanteessa, jos olisin superälykäs Teräsmies? Mitä tekisin, jos olisin älykkäämpi ja voisin ajatella pidempään ja tarkemmin?” What Would Superintelligence Do?

Suuret muinaiset ja pienet nykyiset

Scifisarjoissa on usein jokin muinainen laji, joka on hävinnyt tai siirtynyt korkeampiin ulottuvuuksiin miljoonia vuosia sitten. Yleensä näiden Suurten Muinaisten jäljiltä on jäänyt pienten lajien löydettäväksi valtavia ränsistyviä kaupunkeja tai avaruusasemia tai omituisia ultrateknologisia laitteita, joita avaruusarkeologit löytävät aavikkoplaneettojen hiekan alta. Sitten he käynnistävät superlaitteen ja sotkeutuvat asioihin, joihin ihmiset eivät ole vielä valmiita. Tähän lauseeseen jakso yleensä päättyy ja artefakti joko tuhoutuu tai se haudataan takaisin maahan, tai pistetään johonkin turvapaikkaan odottamaan sopivampaa aikaa ja korkeampaa kehitysastetta.

Sarjoissa on pakko pitää superteknologiat poissa kuvioista, jotta draama saataisiin pysymään koossa. Kaikki kävisi liian helposti ja vaivattomasti, jos hahmot olisivatkin kuolemattomia superihmisiä. Ajatelkaa Babylon 5 -sarjaa, jossa Vorlonit olisivat pääosassa, ei siinä hirveästi ihmissuhdedraamaa syntyisi. Vaateripustimet kävelisivät ympäriinsä ja kommunikoisivat telepatialla. Kukaan ei olisi mustasukkainen, kukaan ei pettäisi ketään, kukaan ei vihaisi ketään, sillä kaikki olisivat mukavan yksimielisiä, rauhallisia ja harmonisia.

Tällaisten fiktiivisten esimerkkien valossa ihmiskunnan todellinen tulevaisuus näyttää sitten monien mielestä tylsältä paikalta, koska tulevaisuudessa ei enää ole monimutkaisia ihmissuhdedraamoja viihdyttämässä meitä. Jos meistä todella tulee jotain vorlonien tapaista, se on sitten dystopia ja olisi ollut parempi pysyä ihmismuodossa ja tunteidensa riepoteltavana.

Eli siis mitä? Ihmiset eivät ole valmiita ja se johtuu siitä, että ihmiset ovat liikaa kiinni ihmissuhdedraamoissa. Kun ufoilijoilta kysyy, mikseivät humanoidit laskeudu keskelle kaupunkia ja paljasta olemassaoloaan, ufoilijat vastaavat ettei ihmiskunta ole vielä valmis. Näillä perusteilla voikin sitten antaa vastauksen ufoilijoille: lopettakaa jatkuva jaarittelu tunteista ja ihmissuhteista ja olkaa loogisempia. Tunteidensa ja vaistojensa mukaan eläminen ei edusta korkeampaa ymmärrystä kosmoksesta vaan matalampaa. Järkevän asenteen ottamalla ihmiskunta voisi "valmistua" nopeammin ja korkeampaa kehitysastetta odottavat artefaktit voisi kaivaa esiin kassakaapeista.

Moni on varmaan miettinyt, että jos muualta avaruudesta ei löydy elämää silloin, silloin me ihmiset olemme niitä, joita uudet lajit tulevat vuosimiljoonien kuluttua kutsumaan Suuriksi Muinaisiksi. Jos ei todellakaan löydy muuta älyllistä elämää kuin me, tehtävämme on täyttää maailmankaikkeus mahdollisimman monipuolisella elämällä, kulkea tähtien seassa kuin jättiläiset ja pudotella tyhjille planeetoille siemeniä, joista kehittyy sadan miljoonan vuoden kuluttua uusia muukalaislajeja, jotka lentelevät planeetalta toiselle keräillen jälkeemme jättämiä roskia, miettivät päänsä puhki, mihin olemme menneet ja mikäs vekotin tämäkin on.

Ovatko tulevat lajit valmiita käyttämään meidän jälkeemme jättämää teknologiaa? Olisimme suhteellisen huonoja Suuria Muinaisia, jos jättäisimme vaarallista teknologiaa lojumaan ympäriinsä kuin muovilautasia metsään. Jos löydämme harmittoman näköisen laitteen, joka paljastuu vaaralliseksi, silloin meidän on syytettävä Suuria Muinaisia vastuuttomuudesta, ei itseämme siitä, ettemme olleet valmiita. Yhtä hyvin voisi syyttää lasta tai lemmikkieläintä siitä, että aikuiset unohtivat makeisilta näyttäviä myrkkykapseleita pöydälle.

Hirviöiden vapautusrintama

Jokaisessa yhteisössä on omat friikkinsä ja pellensä. Omituiseen tyyppiin verrattuna muun yhteisön omituisuus on normaaliutta. Jos omituinen tyyppi häviää yhteisöstä, toiseksi omituisin ottaa hänen paikkansa. Aina on oltava se hierarkian alimmainen.

Tunnen pari uskovaista ihmistä, jotka ovat mukavia persoonia, mutta heidän maailmankuvansa ahtaus ja jatkuvassa pelossa elämisensä jaksavat hämmästyttää minua. Kun heidän kanssaan yrittää keskustella syvällisemmin, tuntuu kuin yrittäisi selittää lapselle ettei sängyn alla ole mörköjä, eivätkä he suostu katsomaan sängyn alle, koska se on liian pelottavaa. Toinen heistä alkaa hyvin herkästi itkemään, jos hänen uskomuksiaan vähänkin kritisoi. Ei tunnu mukavalta itkettää ystäviään, joten en voi kertoa heille puoliakaan siitä mitä ajattelen, koska näyttäisin luultavasti hirviöltä heidän silmissään.

Elämän näyttämöllä luonne on se miten eroat muista ihmisistä ja tyyli on se miten olet samanlainen kuin muut ihmiset. Jos yksi ihminen heittelee kermakakkuja, hän on mielenvikainen, mutta jos kaikki ihmiset heittelevät kermakakkuja, on kyse tyylilajista (komediasta tai riehakkaista juhlista). Jos yksi on vampyyri ja kaikki muut ihmisiä, vampyyri on hirviö, mutta jos kaikki ovat vampyyreja ja yksi on ihminen, silloin ihminen on hirviö kuten Richard Mathesonin tarinassa I am Legend (ei siinä elokuvassa). Vampyyrit muodostavat enemmistön, joka yrittää jälleenrakentaa sivistynyttä yhteiskuntaa tuhon jälkeen, mutta yksinäinen ihminen tulee päivällä tappamaan vampyyreja haikaillessaan kadonneen maailman perään.

Hirviöt testaavat yhteisöllisyytemme rajoja. Kuinka erilainen saa olla, jotta ei ajeta ulos yhteisöstä? Yhteisö määrittelee rajat sille mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Uskonnollisissa yhteisöissä on tiukemmat rajat kuin vapaamielisissä yhteisöissä, joten uskonnollisissa yhteisöissä on enemmän hirviöitä. Samalla tavalla ahdasmielisen ihmisen päässä on enemmän hirviöitä kuin vapaamielisen ihmisen päässä. Uskovainen katsoo homojen oikeuksia tai ateismia tai geeniteknologiaa puolustavia ihmisiä, mutta hän ei näe ihmisiä vaan hirviöiden vapautusrintaman. Aivoissa alkaa kiehua pelko siitä, että hirviöt valloittavat yhteisön ja muuttavat kaikki vampyyreiksi ja ainoa mieleen tuleva keino päästä eroon hirviöistä on ajaa heidät ulos kaupungista tai polttaa roviolla.

Häiritsevien ideoiden tai ihmisten hävittäminen väkivalloin ei tietenkään ole oikea tapa. Oikea tapa päästä eroon hirviöistä on yrittää ymmärtää, koska silloin kuviteltu hirviö katoaa ja jäljelle jää ihminen. Jos hirviö ajaa sinua takaa unessa, sinun täytyy kääntyä ja kohdata hirviö silmästä silmään, sillä muuten hirviö ajaa sinua takaa seuraavanakin yönä. Todelliset murhaajat ja raiskaajat eivät ole yliluonnollisen pahuuden edustajia vaan sairaita ihmisiä, joiden sairautta täytyy tutkia ja oppia ymmärtämään, jotta tuhoisat taipumukset voidaan parantaa.

Olen aina pitänyt kauhuelokuvista (tai synkistä fantasiaelokuvista), mutta en siksi että pelkäisin niitä. Jossain vaiheessa nuoruuttani vain lakkasin pelkäämästä. En nähnyt vampyyreja tai aaveita tai psykopaatteja mitenkään kauhistuttavina, suurin osa pelottaviksi tarkoitetuista elokuvista lähinnä haukotutti minua, en saanut niistä minkäänlaista iloa. Olinko katsonut niitä liikaa ja turtunut väkivallalle? Jos niin on, niin minusta tällainen turtuminen on hyvä asia. Ring-elokuva, jota eräs kaverini mainosti minulle sanoilla ”pitkästä aikaa sellainen kauhuleffa, joka oikeasti kauhistutti”, oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty leffa, mutta ei kauhistuttava. En nähnyt leffassa ainuttakaan hirviötä. Oli vain erikoinen videokasetti ja erikoinen pikkutyttö. Yritin ymmärtää leffaa sen sijaan, että olisin pelännyt sitä.

Manaaja-elokuvan tapauksessa tämä korostui entisestään. Elokuva yritti vakuuttaa katsojaa siitä, että saatana on olemassa ja saatana on vallannut tytön ja saatanaa pitäisi pelätä hirveästi, mutta minä näin vain uskonnollista liirumlaarumia ja erikoisefektejä. Leffa oli kuin lapsi, joka yrittää vakuuttaa aikuiselle, että sängyn alla on ihan oikeasti hirviöitä ja niitä täytyy pelätä, mutta vakuuttelu ei toimi, koska aikuinen uskaltaa katsoa sängyn alle ja todeta, ettei siellä ole mitään. Riivaajaa ei ole olemassa, tytöllä on vain jokin eksoottinen sairaus. Manaaja on traaginen kertomus sairaasta pikkutytöstä, jota taikauskoiset ihmiset eivät osaa lääkitä oikein.

Poista inhimillisyys, hylkää oikeamielisyys, ja ihmiset saavat jälleen rakkauden toisiaan kohtaan.
- Laotse

Hui-reaktio

If exposed repeatedly to a fearsome stimulus, the brain will get used to it and no longer experience it as frightening. This is a key behind cognitive therapies for anxiety dysfunctions such as phobias and post-traumatic stress disorder, where a person's system overreacts to perceive something as threatening when it is not, Rudd said. When such cognitive therapies are combined with medicines, their success rate at improving symptoms "is 80 percent," he added.
- Why We Love to be Scared

Pelko aiheuttaa mielihyvää, jos tietää vaaran olevan pelkkää jännityselokuvaa tai simulaatiota. Jos vaaraa luulee todelliseksi, hui-reaktio ei tuota mielihyvää. Kun kohtaa pelon tarpeeksi monta kertaa, pääsee siitä ehkä eroon. Kauhuelokuvat ja pelit ovat kuin psyykkistä painonnostoa, jolla kehitetään aivolihasta kohtaamaan mielikuvituksen tuotteita ja näkemään ne mielikuvituksen tuotteina. Jos katsot elokuvan Candyman (1992), etkä pysty sen jälkeen sanomaan peilin edessä viittä kertaa sanaa Candyman, pelkäät mielikuvitusolentoa. Pelkäät omaa mielikuvitustasi.

Uskovainen pelkää käskeä jumalaa iskemään itseään salamalla päähän tai pelkää myydä sielunsa saatanalle, koska luulee olevansa todellisessa vaarassa. Jos fobioita voi lieventää pelkonsa kohtaamalla, ehkä uskovaisille pitäisi siis antaa pelkoa lievittävää lääkitystä ja laittaa heidät sitten kohtaamaan pahimmat pelkonsa vähän kerrallaan - sanoa peilin edessä Candyman ensin kerran, sitten kaksi kertaa; myymään osa sielustaan saatanalle tai käskeä jumalaa antamaan heille yskän jne. (ei ehkä toimisi ilman lääkettä, jos siedätys vahvistaisi olennon olemassaoloa mielikuvituksellisuuden sijaan, eikä kukaan lopulta uskaltaisi sanoa neljää kertaa enempää). Kenties kauhulaastari, joka saa luopumaan pelosta vähitellen kuten tupakoinnista? Jos suvussa on taipumusta mielikuvitusolentojen pelkäämiseen, ennen kauhuelokuvaa täytyy ottaa rauhoittavaa lääkettä.

Tämä voi tietysti vaikuttaa elokuvakokemuksen arvosteluun jälkeenpäin, kun se ei tuotakaan niin suuria elämyksiä. On tietysti aika primitiivistä teknologiaa, että yritetään saada yleisö mukaan pelkillä kuvilla ja äänillä, kun sen sijaan voitaisiin antaa lääkettä, joka saa katsojan eläytymään kaikkeen täysillä. Tästä syystä kai uskonnollisissa rituaaleissa yritetään saada aikaan ekstaattisia kokemuksia - eihän sitä kukaan selväpäisenä saisi vaimennettua epäuskottavuuden tuntuaan. Monet uskovaiset myös väittävät, että jos ei pelkää rangaistusta, ei pysty olemaan hyvä ja moraalinen. Eli ihmisten on pakko elää jatkuvassa mielikuvitusolentojen pelossa tai muuten heistä tulee eläimiä, jotka ryhtyvät raiskaamaan ja tappamaan kaikkia.

Well, it was a good episode of Atheist Experience on cable access last Sunday. We had a theist call in and start nosing around the question of where atheists get their morals. When he asked why atheists aren't out raping and killing because their morals are subjective and so anything goes, we answered by asking him if he would be out raping and killing if he didn't have his divine moral code. He quite innocently answered yes, as if there were no other answer imaginable. I can only assume that the threat of hell is the only thing holding this guy back from doing what he would rather do which is raping and killing. -- This guy was completely oblivious to the fact that he was talking to a group of people who didn't follow his divine moral code, and the only person who wanted to rape and kill was the Christian. WTF!
- Some of the best postings from atheist newsgroups.

Jostain syystä uskovaisilta jää aina kätevästi huomaamatta, että lähes kaikissa maissa, joissa orgaaninen (vapaaehtoinen) ateismi on korkeassa kurssissa, ihmiset ovat rauhallisempia, sivistyneempiä ja tasa-arvoisempia kuin uskonnollisuuden hallitsemissa valtioissa.

USA:ssa joillakin kristityillä on tapana laittaa lapset kulkemaan Hell housen läpi. Helvetintalo on kuin kummitusjuna, jossa näytetään pelottavia kohtauksia homoista ja aborteista, ja lopussa lasten täytyy valita, menevätkö helvettiin vai taivaaseen. Helvetintalon pyörittäjät tietysti vakuuttavat, että kyse ei ole pelottelutaktiikasta. Suomalaisilla rippileireillä saatetaan tehdä jotain samanlaista, mutta tietenkin vähäisemmällä innolla ja pienemmällä budjetilla. Something Positive -sarjakuva Hell Housesta, alkaen tästä.

Porno ja väkivaltaleffat vähentävät raiskauksia ja pahoinpitelyjä
The bottom line on these experiments is, "More Net access, less rape." A 10 percent increase in Net access yields about a 7.3 percent decrease in reported rapes. States that adopted the Internet quickly saw the biggest declines. And, according to Clemson professor Todd Kendall, the effects remain even after you control for all of the obvious confounding variables, such as alcohol consumption, police presence, poverty and unemployment rates, population density, and so forth.

Atheism: Contemporary Rates and Patterns
In sum, countries marked by high rates of organic atheism are among the most societally healthy on earth, while societies characterized by non-existent rates of organic atheism are among the most destitute. Nations marked by high degrees of organic atheism tend to have among the lowest homicide rates, infant mortality rates, poverty rates, and illiteracy rates, and among the highest levels of wealth, life expectancy, educational attainment, and gender equality in the world. The only indicator of societal health mentioned above in which religious countries fared better than irreligious countries was suicide.

Ensin vakuutetaan lapset siitä, että hirviö on olemassa ja sitten tarjotaan pakoreitti. Ensin väitetään syntiseksi ja sitten tarjotaan pelastusta. Ensin isketään veitsellä ja sitten myydään laastaria. Uskovainen on kuin suhteessa, jossa mielikuvituspuoliso hakkaa ja haukkuu, mutta vakuuttaa samalla, että oikeasti rakastaa ja huolehtii. Mielikuvitusolento nöyryyttää ja kontrolloi, ja uskovainen vain miettii, että hänessä täytyy olla vika, kun häntä näin rangaistaan. Ja ulkopuolisetkin vain syyttelevät uskovaista siitä, ettei hän tajua katkaista huonoa suhdetta, koska pelkää.

Suosikkisatuni on H.C. Andersenin Keisarin uudet vaatteet. Tarinassa huijarit saapuvat valtakuntaan ja lupaavat kutoa kuninkaalle maailman hienoimman puvun. Mutta puku on maaginen taikapuku, jonka pystyvät näkemään vain älykkäät ihmiset. Kuningas ja hovi eivät uskalla sanoa, etteivät näe pukua, koska pelkäävät leimautuvansa tyhmiksi. Kun kuningas lähtee esittelemään taikapukuaan kaupungille, vain lapsi uskaltaa huutaa: "Kuninkaalla ei ole vaatteita ensinkään!" Usein satu päätetään tähän, mutta opettavaisin kohta tulee sen jälkeen: lapsi hiljennetään ja kuningas jatkaa ylväänä kävelyään huudosta huolimatta.

Uskovainen voi kutsua ateistia tietämättömäksi, jos hän ei välitä väitellä kuvitteellisten silkkikankaiden väreistä ja muodoista, mutta ateisti vain näkee argumenttien tyhjyyden selkeästi - ilman pelkoa, ilman ennakkoasenteita. Jumalaa ei ole ensinkään.


Frankensteinin poika

Tohtori Frankenstein rakentaa elottomasta materiasta uutta elämää, orgaanisen robotin. Aikaisemmin uuden elämän luonti on ollut naisten yksinoikeus, mutta mies on löytänyt keinon luoda uutta elämää omalla tavallaan. Mies rakentaa robotteja, koska ei voi saada lapsia. Nainen edustaa luonnollisuutta ja mies keinotekoisuutta, eikä miehen tapaa luoda elämää arvosteta. Frankensteinin poikaa ei edes kutsuta isänsä sukunimellä kuten luonnollista jälkeläistä nimitettäisiin. Häntä sanotaan vain hirviöksi. Mutta Victorin kuollessa vain poika jää kantamaan suvun nimeä.

Pojan nimi on Frankenstein, ei Frankensteinin hirviö.


Älä anna visioidesi sokaista sinua

Jos kirja alkaa sanoilla "olimme uimarannalla", näemme heti kokonaisen uimarannan. Pystymme kertomaan, että hiekka on keltaista, meri on sininen ja rantaa ympäröi muutamia kallioita. Voimme välittömästi kuvitella, että "me" koostuu omasta perheestä tai ystävistä. Useimmille uimaranta on onnellinen, huoleton maailma täynnä hiekkalinnojen rakentamista.

Vasta sitten, kun kertomus jatkuu sanoilla "minua ammuttiin päähän" mielikuva onnellisesta uimarannasta vaihtuu syrjäisellä hiekkarannalla tapahtuvaksi mafiateloitukseksi. Vanhat kulissit ja näyttelijät korvautuvat lennossa uusilla. Onnellinen maailma on kadonnut ja sen tilalle on tullut julma maailma, jossa viattomat ihmiset kärsivät ja veri leviää hiekkaan. Kolme sanaa lisää ja muodostamme aivan uuden maailman. Utopia on muuttunut hetkessä dystopiaksi. Yksi kuva voi vastata tuhatta sanaa, mutta viidellä sanalla voi luoda kaksi kokonaista maailmaa (riippuen tietysti lukijan mielikuvituksesta). Jos lisäämme nyt sanat "leikimme rosvoa ja poliisia", mafiateloitus muuttuukin takaisin onnelliseksi päiväksi rannalla. Se olikin leikkiä.

Jos tarina alkaa sanoilla "kyborgi seisoi uimarannalla", eikä mitään yksityiskohtia kerrota, lukija nappaa mielikuvan päässään olevasta valmiista kirjastosta ja rannalla seisoskelee borgi tai terminaattori. Täytyy muistaa kertoa, ettei kyborgi olekaan nyt hidas tappajazombie vaan hopeanhohtoinen nanokuituolento, joka on ihmistä joustavampi, nopeampi ja kevyempi. Se suunnittelee uivansa Atlantin ylitse tai miettii levittäisikö siipensä ja lähtisi lentoon. Ehkä se ei näytä ollenkaan ihmiseltä vaan kahdella jalalla kulkevalta pantterilta.

Millainen mielikuva ihmisillä on geenimanipulaatiosta, nanoteknologiasta tai transhumanisteista? Jos asiat ovat niin uusia, ettei niille ole olemassa TV:stä tuttuja mielikuvia, ne yhdistää kaikkiin vanhoihin mielikuviin. Ja kaikki vanhat mielikuvat ovat satujen, uskontojen, Hollywoodin ja mainosmaailman luomia. Puheet kuolemattomuudesta yhdistetään uskontoihin ja kansantaruihin, muistellaan mielikuvia nuoruuden lähteistä ja highlandereista. Vanhojen mielikuvien pohjalta kuolemattomuus siirretään suoraan satujen kategoriaan, koska kaikki kuolemattomuuteen yhdistyvät mielikuvat ovat siinä kategoriassa. Teknologinen kuolemattomuus yhdistyy välittömästi vanhaan uskonnolliseen kuvastoon, vaikka niitä ei pitäisi yhdistää.

Onko veden päällä kävely satua? Ei, jos yhdistämme mielikuvaan vesiskootterin.
Onko lentävä ihminen vain kaunis unelma? Ei, jos ihminen istuu lentokoneessa.
Onko kuolemattomuus pelkkää legendaa? Ei, jos lääketiede kehittyy tarpeeksi.

Vaihda näkökulmaa. Ajattele uudelleen. Valitse uudelleen. Heitä vanhat mielikuvat roskiin ja aloita puhtaalta pöydältä.

The fifth-century Chinese philosopher Xiaoguang Li observed that ancient civilizations are revered, and yet ancient civilizations are not wise like venerable human elders are wise. A civilization further back in time is younger, not older. The current civilization is always the senior, because the present enjoys a longer history than the past. Incidentally, does it change your opinion if I tell you that Xiaoguang "Mike" Li is actually a friend of mine who lives in the Bay Area?
- Zen and the Art of Rationality

Huomatkaa raketin lentorata

The REAL Evolution Debate - 12 "schools" of evolutionary thought

“Although version 2.0 of the human body is an ongoing grand project that will ultimately result in the radical upgrading of all our physical and mental systems, we will implement it one small, benign step at a time.”
- Ray Kurzweil

Uuden kielen alkeet

It's been a long time since Paul Churchland read science fiction, but much of his work focused far into the future, in territory that is almost completely imaginary. For instance, both he and Pat like to speculate about a day when whole chunks of English, especially the bits that constitute folk psychology, are replaced by scientific words that call a thing by its proper name rather than some outworn metaphor. Surely this will happen, they think, and as people learn to speak differently they will learn to experience differently, and sooner or later even their most private introspections will be affected. Already Paul feels pain differently than he used to: when he cuts himself shaving he feels not "pain" but something more complicated - first the sharp, superficial A-delta-fibre pain, and then, couple of seconds later, the sickening deeper feeling of C-fibre pain that lingers. The new words, far from being reductive and dry, have enhanced his sensations, he feels, as an oenophile's complex vocabulary enhances the taste of wine.

Paul and Pat, realizing that the revolutionary neuroscience they dream of is still in it's infancy, are nonetheless preparing themselves for this future, making the appropriate adjustments in their everyday conversations. One afternoon recently, Paul says, he was home making dinner when Pat burst in the door, having come straight from a frustrating faculty meeting. "She said, 'Paul, don’t speak to me, my serotonin levels have hit bottom, my brain is awash in glucocorticoids, my blood vessels are full of adrenaline, and if it weren’t for my endogenous opiates I’d have driven my car into a tree on the way home. My dopamine levels need lifting. Pour me a Chardonnay, and I’ll be down in a minute.'" Paul and Pat have noticed that it is not just they who talk this way - their students now talk of psychopharmacology as comfortably as of food.

- Two Heads: A marriage devoted to the mind-body problem (PDF)

Imperiumin vastaisku

Vaalivoittoa ei tullut (paitsi Kasville). Otetaan uusiksi vuonna 2011.

Äänestä!

Eduskuntavaaleissa 2007 olisi tilaisuus äänestää tuplaplusjärkevästi: Masinaattoriehdokkaat. Tiukimmalla asenteella ja tyylikkäimmällä asukokonaisuudella kisaan on lähtenyt Mikko Rauhala (30) (vaalisivu, kotisivu), joten Helsingin ympäristön evolutiivinen valintapaine kohdistuu enimmäkseen häneen.

Älä katso tulevaisuutta toimettomana sivusta. Äänestä miestä piraattipuvussa.

Lisäys:

• avoinelama.fi viralliset äänestyssuositukset
• paw.nu tietoyhteiskuntakelpoiset ehdokkaat
• Piraattiliiton ehdokasvalinnat
  
• ja vielä neljäs lista ehdokkaista
  

Muista myös Vapaat vaalit, jos haluat vaihtaa äänestysehdokasta herrasmiessopimuksella yli vaalipiirirajojen.

Lisäys: Katso myös Sanat vs. Teot, jotta tiedät ketkä ehdokkaat puhuvat yhtä, mutta tekevät toista.

Oikeutta roboteille

Brittiraportti: Robotit vaativat kansalaisoikeuksia jo 20 vuoden kuluttua - Kyseessä on tämä heikko signaali Sigma Scanin sivulta.

Robotit tuskin nousevat barrikadeille vaatimaan itselleen täysin samoja oikeuksia kuin ihmiset, sillä ihmiset ovat niitä, jotka vaativat oikeuksia roboteille paljon, paljon aikaisemmin. Kun ihmiskehoon yhdistetään yhä enemmän keinotekoisia osia, jossakin vaiheessa ihminen saattaa alkaa näyttämään hyvinkin keinotekoiselta ja lihalliset ihmiset voivat erehtyä luulemaan robotilta näyttävää kyborgia kauko-ohjattavaksi leluksi, jonka voi pistää hihnaan ja taluttaa kotiin. Silloin kyllä toivoisi, että humanoidiroboteillakin olisi jonkinlainen laki suojanaan.

Roboteille annettavat oikeudet riippuvat tietysti siitä kuinka inhimillisiä niistä lopulta tehdään (sisäisesti ja ulkoisesti). Star Trekin Datan tasolle rakennettuun humanoidirobottiin heijastaa automaattisesti inhimillisiä tunteita, koska sitä ei voi enää juuri erottaa ihmisestä. Jos Datan näköinen humanoidirobotti kävelee kadulla vastaan, eikä voi tietää ohjaako sitä ihminen kauko-ohjauksella vai tietokone pään sisässä, siihen asennoituu automaattisesti kuten toiseen ihmiseen. Ei siihen suhtaudu kuin pankkiautomaattiin, vaikka mitään robottien oikeuksia kunnioittavia lakeja ei olisi säädettykään. Kun näkee Asimon kaatuvan portaissa, siitä tulee lähes sama tunne kuin näkisi vanhuksen tai lapsen kaatuvan portaissa ja haluaa juosta auttamaan sen takaisin pystyyn.

Kaksi muuta transhumanismiin liittyvää juttu Sigma Scanista:
The Extended Self: better than well
Technology for the Body and Mind



The bottom line is it’s hard to apply human laws to robot persons. Let’s say a human shoots a robot, causing it to malfunction, lose power, and “die.” But the robot, once “murdered,” is rebuilt as good as new. If copies of its personality data are in safe storage, then the repaired machine’s mind can be reloaded and up and running in no time – no harm done and possibly even without memory of the incident. Does this convert murder into attempted murder? Temporary roboslaughter? Battery? Larceny of time? We’ll probably need a new class of felonies or “cruelty to robots” statutes to deal with this.
- The Legal Rights of Robots (1985)

Most likely, humanoids will never rise up and wrest control from our hands. Instead, we may give it to them, one home, one factory, one nuclear facility at a time until 'pulling the plug' becomes, at first infeasible and then eventually unthinkable. Even now, imagine the economic havoc if we were to disable the Internet.
- Humanoid Robotics Ethical Considerations

Man will build more robots, and learn how to make them better. And, given enough time, he may learn how to do the same for himself.
- Outer Limits: I, Robot (1964)

Entistä parempi lapsuus

Joillakin transhumanismin kriitikoilla on sellainen näkemys, että itseen kohdistuva muuntelu on suoraan myös jälkeläisten muuntelua. Eli jos muokkaat itsestäsi sairastumattoman, biologisesti kuolemattoman, regeneraatioon pystyvän ja kaikin puolin perusihmistä nopeamman, tehokkaamman ja älykkäämmän posthumaanin olennon, lapsesikin perivät samat ominaisuudet. Lapsesi syntyvät siis samanlaisina superihmisinä, minkä vuoksi heiltä on näin riistetty mahdollisuus "ihmisarvoiseen elämään" perinteisten ihmisten kulttuurissa.

Tähän löytyy ainakin neljä vastaväitettä:

1. Entä jos peruslinjan ihmiset riistävät lapsiltaan mahdollisuuden posthumaaniin elämään synnyttämällä vain peruslinjan lapsia?
2. Posthumaanien olentojen ei tarvitse synnyttää vain itsensä kaltaisia lapsia, koska he voivat halutessaan muunnella jälkeläisensä takaisin tavallisiksi ihmislapsiksi (eikä somaattinen geenimuuntelu edes ole periytyvää, vaikka ituradan muuntelu onkin).
3. Posthumaanit olennot eivät välttämättä tee lapsia ollenkaan (itse en luultavasti koskaan tee jälkeläisiä, joten ajattelen ihmisten parantelua aina ensisijaisesti aikuisten ihmisten itseensä kohdistamana muutoksena).
4. Ihmisolennot kehittyisivät joka tapauksessa toisenlaisiksi olennoiksi luonnollisen evoluution kautta, joten ainoa keino säilyttää nykyihminen pitkällä aikavälillä olisi keinotekoinen muuntelu (ironinen käänne: jos haluaa olla biokonservatiivisen spesismin kannattaja, on lopulta ryhdyttävä geenimuuntelun kannattajaksi).

Jälkeläisten geneettinen (tai nanobioteknologinen) muuntelu ei ole itsessään hyvä tai huono asia. Sitä voi käyttää oikein ja sitä voi käyttää väärin. Esimerkki väärinkäytöstä: jotkut kuurot vanhemmat haluavat valita lapselleen kuuroutta aiheuttavan geenivirheen, jotta lapsi sopeutuisi "kuurojen kulttuuriin".

In other words, some parents had the painful and expensive fertility procedure for the express purpose of having children with a defective gene. It turns out that some mothers and fathers don’t view certain genetic conditions as disabilities but as a way to enter into a rich, shared culture.

Jos minä saisin tietää vanhempieni tehneen minusta varta vasten kuuron, häipyisin tällaisesta vammauttamiskulttuurista aika nopeasti. Haastaisin vanhemmat oikeuteen lapsen pahoinpitelystä ja laittaisin maksamaan kuuloimplanttieni asennuksen. Tällainen lasten vammauttaminen etukäteen on yhtä typerää kuin ympärileikkaus ja muut jälkikäteen lapsille tehtävät muunnokset, jotka vaarantavat terveyden. Kayan-heimon tyttölapset pakotetaan pitämään kaulaa pidentäviä renkaita, useissakin kulttuureissa harrastetaan lapsen pään sidontaa ja kiinalaisilla oli tapana sitoa tyttölasten jalat siroiksi, jolloin luut kasvoivat kieroon. Fundamentalistis-uskonnollista kasvatusta voisi pitää "henkisenä päänsidontana", koska siinäkin lapsi kasvatetaan tiettyyn tiukkaan muottiin (Childhood Origins of Terrorism, Jesus Camp). Onneksi fundamentalistit vastustavat geenimuuntelua - muutenhan he voisivat keksiä muunnella lapsensa jo etukäteen fundamentalismiin taipuvaisiksi.

Kääntöpuolena tälle on sitten hyödyllisten ominaisuuksien lisääminen. Jos olisi olemassa teknologia, jolla jälkeläisistä voi tehdä biologisesti kuolemattomia etukäteen (mutta ei jälkikäteen) ja vanhempani olisivat päättäneet, etteivät käytä tätä teknologiaa minun muuntelemiseeni, pitäisin heidän päätöstään tässäkin tapauksessa suunnilleen yhtä huonona ja lyhytnäköisenä kuin kuurouden valitsemista. Molemmissa tapauksissa tuntuisi, että minulta on otettu jotakin pois.

Oletetaan vielä fiktiivisenä ääriesimerkkinä, että saisin yhtäkkiä tietää, että olenkin oikeasti tullut Krypton-planeetalta, mutta vanhempani ovat ennen raketin laukaisua päättäneet muunnella minusta tavallisen ihmisolennon, jotta sopeutuisin tähän Maa-planeetan kulttuuriin paremmin. Voisin siis olla Teräsmies, mutta vanhempani päättivätkin rampauttaa minut ja tehdä minusta tavallisen ihmisen ennen lähtöä. Lievästi harmittaisi.

Satunnainen lapsi vai suunniteltu lapsi?

Oletetaan, että vanhemmat voivat muunnella jälkeläisiään vapaasti ja tehdä heistä superurheilijoita tai superälyköitä, joita myös valmennetaan pienestä pitäen tiettyyn tehtävään. Ennen syntymää lapselle annetaan Mozart-geenit ja syntymän jälkeen lasta kuljetetaan pianopiiristä toiseen. Mitä lapsi tästä ajattelisi? Jos minä saisin tietää kesken pianotunnin, että vanhempani ovat valinneet minulle musiikillista lahjakkuutta lisääviä ominaisuuksia, pitäisin sitä vain hyvänä valintana - kunhan ovat muistaneet valita lisäksi myös muita hyödyllisiä lisäominaisuuksia, ettei musiikillisen lahjakkuuden valinta vaaranna terveyttäni tai lyhennä elämääni. En pitäisi itseäni millään tavoin vähempiarvoisena sen vuoksi, että synnyin design-lapsena. Ongelmia voisi tulla siinä, jos vanhemmat yrittäisivät ohjata elämääni vielä siinä vaiheessa, kun olen tarpeeksi vanha päättämään omista asioistani, mutta se olisi kasvatuksellinen ongelma, ei geenimuuntelun ongelma.

Mitä eroa sattumalla ja valinnalla oikeastaan on tällaisessa tapauksessa? Muuntelulla vain varmistetaan se mikä voisi tapahtua luonnollisestikin. Muusikkovanhemmille sattumalta syntynyttä musikaalista lapsineroa ei pidetä erikoisena, joten miksi suunniteltua muusikkolasta sitten pidettäisiin erikoisena? Ei ihmisen koko elämä ole kuitenkaan perimästä kiinni. Jos en enää aikuisena halua muusikkogeenejäni, voin hankkiutua niistä samaisella geenimuuntelulla eroon. Jos biologia on kohtalo, muuta biologiaa.

Vanhemmat vai yhteiskunta?

Kaikkien olentojen puristaminen samaan muottiin, saman mittaisiksi ja saman värisiksi olisi aika ankeaa. Selkeää haittaa aiheuttavia perinnöllisiä sairauksia ei ole kuitenkaan mitään säilyttää monimuotoisuuteen tai vammaiskulttuuriin vedoten, mutta on tietysti rajatapauksia, joissa täytyy miettiä asiaa tarkemmin. Entä jos lyhytkasvuiset vanhemmat haluavat lyhytkasvuisen jälkeläisen? Jos ominaisuus ei aiheuta terveysongelmia, lyhytkasvuisten pitäisi voida saada lyhytkasvuisia jälkeläisiä siinä missä urheilijat saavat atleettisia lapsia ja keijut saavat keijulapsia. Toisaalta, jos vanhemmat haluavat lapselleen paremmat eväät tässä parimetristen ihmisten maailmassa elämiseen, heidän kannattaa harkita hieman pidemmän ihmisen hankkimista. Ja ylipainoisten vanhempien kannattaa harkita vähemmän lihavuuteen taipuvaisen lapsen hankkimista.

Entä jos albiinoäiti haluaa tummaihoisen lapsen? Ihonvärillä ei ole kovin suurta terveydellistä merkitystä, joten ihonvärin valinta ei ole silmien tai hiusten värin valintaa kummempi seikka. Mutta entä jos haluaa vihreäihoisen lapsen, jolla on valkoiset hiukset ja punaiset silmät? Liian räikeäksi menevät muunnokset voisi tietysti välttää sillä, että lasten hankkimiseksi joutuisi käymään vanhemmuushaastatteluissa kuten adoptiolasten hankkimiseksi. Jos haluat synnyttää itämaisen näköiseksi muunnellun lapsen, joudut täyttämään samankaltaiset kaavakkeet kuin adoptoidessasi lasta Kiinasta. Mitä poikkeavampia muutoksia jälkeläisiinsä haluaa tehdä, sitä tarkemmin lastensuojeluviranomaiset tarkistavat tilanteen, perheolosuhteet ja motiivit.

Etukäteen tapahtuvan muuntelun vaihtoehdot
1) Lapsi syntyy sattumanvaraisesti vanhempien perinnöllisillä ominaisuuksilla varustettuna kuten tähänkin asti
2) Lapsi syntyy vanhempien valitsemilla ominaisuuksilla varustettuna; sukupuoli, pituus ja silmien väri on vanhempien päätettävissä (reprogenetiikka)
3) Lapsi syntyy yhteiskunnan määrittelemillä ominaisuuksilla varustettuna; poikkeavat geneettiset mutaatiot (perinnölliset sairaudet, ylimääräiset elimet) seulotaan pois

Jälkikäteen tapahtuvan muuntelun vaihtoehdot
1) Lapsen annetaan kasvaa vapaasti ilman pakottamista mihinkään muottiin ("vapaa kasvatus")
2) Lapsi kasvatetaan vanhempien valitsemalla tavalla (koulu, uskonto, kasvatusmetodi)
3) Lapsi kasvatetaan yhteiskunnan määrittelemällä tavalla (sama peruskoulutus ja samat rokotukset kaikille)

Tulevaisuudessakin täytyy varmasti tasapainoilla näiden kaikkien vaihtoehtojen välillä, mutta painopiste siirtyy yhä enemmän kakkos- ja kolmosvaihtoehtojen suuntaan. Vanhemmat valitsevat lasten ominaisuudet yhteiskunnan asettamissa rajoissa ja yhteiskunnan asettamat rajat ovat vanhempien yhdessä päättämiä (kun läpinäkyvässä yhteiskunnassa eletään). Ehkä jokaisella lapsella on oltava tietyt yhteiskunnan määrittelemät perusominaisuudet (kaksi jalkaa, kaksi kättä, kaksi silmää), minkä jälkeen vanhemmat voivat valita erikoisominaisuuksia tietyllä liukuvalla skaalalla (ihonvärin saa valita, mutta valinnan pitää olla suunnilleen perinteisistä sävyistä, ei mitään pilkullista leppäkerttuihoa) ja loput kymmenen prosenttia jälkeläisen ominaisuuksista jätetään sitten perinteisen sattuman varaan.

Lasten hankkimisesta tulisi siis käytännössä kuin roolipelin hahmolomakkeen täyttämistä. Pelinjohtaja määrää rajat, joiden sisällä täytyy (suunnilleen) pysyä ja pelaajat valitsevat hahmon sukupuolen, pituuden ja tärkeimmät erikoiskyvyt. Vähemmän tärkeät ominaisuudet, kuten silmien värin, voi heittää vaikka nopalla - että jotain yllätystä sentään, eikä kaikista lapsista rakenneta mitään überhahmoja.

Etukäteen vai jälkikäteen?

Perusongelma lasten muuntelussa on tietysti siinä, että lapsi ei itse osaa sanoa mitä haluaa. Joku muu tekee päätöksen lapsen puolesta, kunnes hän on tarpeeksi vanha päättämään itse (lapsen oma tahto täytyy tietysti ottaa huomioon mahdollisimman aikaisessa vaiheessa: Taking Children Seriously). Lasta ei siis voi synnyttää perusihmisyydestä liiaksi poikkeavana, mutta jos lapsi aikuiseksi kasvettuaan päättää haluavansa neljä kättä, suippokorvat ja alienpään, se on hänen asiansa, ei vanhempien.

Yksi (kenties epäkäytännöllinen) idea olisi jonkinlainen etukäteismuuntelun (EKM) ja jälkikäteismuuntelun (JKM) välinen "puskuri", jossa vanhempien valitsemien muutosten pitäisi olla lapsen itsensä peruutettavissa hänen kasvaessaan. Toisin sanoen vanhempien EKM-valintojen täytyisi kulkea morfologisen teknologian kannalta synkassa lapsen JKM-valintojen kanssa. Esimerkki: lapsen synnynnäisen hiusvärin saa valita vapaasti etukäteen siksi, että sen voi helposti värjätä nykyteknologialla jälkikäteen kuten haluaa, mutta jalkojen pituutta ei voi vielä valita etukäteen yhtä vapaasti, koska sitä on vaikeampi säätää jälkikäteen olemassa olevalla jalkojenpidennystekniikalla. Epäkäytännöllistä tämä olisi siinä mielessä, että muutaman vuoden päässä mahdollisesti keksittäviä uusia tekniikoita jälkikäteismuunteluun ei voi nähdä etukäteen, eli jälkikäteismuuntelu kulkisi aina jälkijunassa. [Loistavan selkeä lause.]

Vanhemmat eivät voisi siis myöskään valita itselleen kuuroa lasta tai kääpiölasta nykypäivänä, koska lapsi joutuisi sitten olemaan kääpiö tai kuuro kymmeniä vuosia pystymättä vaikuttamaan osaansa, mutta teknologian kehityttyä tarpeeksi korkealle tasolle kuurot vanhemmat voisivat ehkä saada kuuron design-lapsen, koska tekniikka antaisi keinon korjata valintaa helposti jälkeenpäin (tässä vaiheessa kuuron lapsen hankkiminen voisi sitten tietysti olla aika merkityksetön juttu). Mutta yksinkertaisesti sanoen erikoisia ominaisuuksia saisi valita silloin, kun ominaisuudet eivät ole betoniin valettuja.

Mitä pidemmälle tekniikka kehittyy, sen suuremmaksi jälkikäteen muunneltavien ominaisuuksien lista kasvaa. Ehkä 3000-luvun lapset voivat syntyä vaikka keijukaisten näköisinä, koska kaikkia perusominaisuuksia voi muokata niin helposti jälkikäteen. Jos muut naapuruston lapset näyttävätkin haltijoilta ja keijulapsi haluaa sopeutua joukkoon, tarvitaan vain hieman nanoteknologista plastiikkakirurgiaa ja ulkonäön vaihto käy kuin avatarin vaihto virtuaalitodellisuudessa. Kaikkein standardisoiduimmiksi inhimillisiksi ydinominaisuuksiksi määriteltyjä perusasioita ei ehkä voisi mennä muuttamaan kuin äärimmäisissä hätätapauksissa, mutta ytimen ympärille saisi rakentaa itsestään millaisen olennon haluaa.

Toisaalta, ehkä Homo sapiensin perinnekulttuuri voisi säilyä ikuisesti siinä, että uudet ihmiset syntyvät aina tällaisina suunnilleen neliraajaisina, viisisormisina humanoideina ja kaikki suurempi muuntelu tapahtuu vasta jälkeenpäin.

Nukkumattomuus

Vietnamilainen Thai Ngoc oli kuulemma valvonut kokonaiset 33 vuotta menetettyään unensa kuumetaudin jälkeen. Samankaltainen uutinen oli myös ukrainalaisesta miehestä, joka kertoi valvoneensa 20 vuotta. Tällaiset tarinat pomppaavat esiin aina silloin tällöin, mutta yleensä kun tarinoita ryhtyy tutkimaan, paljastuu, että nämä ihmiset kyllä nukkuvat, mutta eivät herättyään muista nukkuneensa. Tai uneksivat silmät auki silloin tällöin, tai ottavat mikronokosia, kun kukaan ei ole katsomassa. Ja kun nukkumattomiksi väitetyt ihmiset yleensä löytyvät jostakin syrjäisistä pikkukylistä, ei heille mitään ympärivuorokautista vartiointia ryhdytä järjestämään.

Morvanin syndroomasta kärsivät ihmiset voivat kyllä valvoa pitkiäkin aikoja. Unitutkija Michel Jouvet (joka keksi myös ensimmäisenä modafiniilin hereillä pitävän vaikutuksen) tutki 27-vuotiasta miestä, joka ei nukkunut moneen kuukauteen, mutta kärsi kuitenkin joka yö parin tunnin ajan hallusinaatioista. Eläinmaailmassa linnut ja delfiinit voivat nukkua vain toisella aivopuoliskollaan (USWS) ja muuttolinnut ottavat muutaman sekunnin mikronokosia lentäessään.

Guinnessin ennätysten kirjan mukaan pisimpään valveilla pysynyt normaali ihminen (ilman dopingia tai aivohäiriöitä) on Randy Gardner. Hän pysyi valveilla 11 päivää. Itse valvoin kerran pari päivää ilman kahvia tai muita aineita, minkä jälkeen aloin kuulla harhoja (esim. aivan kuin joku avaisi oven ja kävelisi seisomaan taakseni) ja päätin mennä nukkumaan. Pisimpään unessa pysyneeksi ihmiseksi voisi puolestaan laskea Elaine Espositon, joka makasi koomassa 37 vuotta.

Unilinjan ääripäissä ovat ihmiset, jotka kärsivät liiasta uneliaisuudesta tai unettomuudesta. Ääripäiden väliin jää paljon erilaisia mahdollisia nukkumisrytmejä, joista olemme valinneet nykyisen ihmisbiologian määräämän nukkumisrytmin, koska se on yksinkertaisin ja helpoin ja suurin osa ihmisistä pysyy rytmissä luonnostaan. Joillekin biologian määräämä rytmi ei kuitenkaan toimi. He joutuvat nukkumaan liian pitkään tai liian vähän vastoin tahtoaan. Kutsumme näitä normaalialueen ulkopuolelle liukuvia unihäiriöisiksi. Tein taas selventävän kuvan:

Normaalin unen määrä lasketaan suunnilleen sen mukaan, mikä on peruslinjan ihmisten biologinen unentarve. Jos nukut 6-8 tuntia yössä, mutta olet silti väsynyt koulussa, tarvitsetko lääkitystä? Jos et pysty nukkumaan kuin 2 tuntia yössä, tarvitsetko unilääkettä? Kaikki riippuu siitä, pidätkö tilastasi ja aiheutuuko siitä ongelmia. Jos et pidä koko nukkumisesta yleensä, sopiva hoito olisi silloin kehittää unenestolääkitys tai aivoimplantti tai geeniterapia, jolla ihmisestä voisi tehdä pysyvästi unettoman. Nykypäivänä kovin tehokkaita keinoja nukkumisen poistamiseksi ei vielä ole, mutta joitakin väliaikaisesti toimivia löytyy, esimerkiksi suosikkiaine modafiniili tai tulossa oleva tehokkaampi versio armodafiniili. Tulevaisuudessa voidaan ehkä suunnitella nukkumattomuutta (tai Morvanin syndroomaa) turvallisesti imitoivia pillereitä, joita säännöllisesti syömällä saa kaikki unitilan biologiset hyödyt. Sängystä tulee pelkkään huvitteluun tarkoitettu huonekalu.

Modafiniilia ei voi vielä ostaa vapaasti lähikaupasta tai apteekista kuten kahvia. Ei riitä, että on tyytymätön biologisen kehonsa määräämään unirytmiin, täytyy tulla ensin määritellyksi sairaaksi. Jos olet tiukasti normaaliksi määritellyn alueen sisällä, et saa lääkettä muuttaaksesi tilaasi. Vaihtoehdoiksi jää siis hankkiutua sellaisiin vuorotöihin, joista aiheutuu sopivasti unihäiriöitä ja väsymystä, että lääkäri voi määritellä sinut sairaaksi ja antaa modafiniilia lääkkeeksi, tai hankkia lääkettä epävirallisia teitä pitkin. Perusihmisen unirytmiä ei osata nähdä elämänlaatua heikentävänä häiriönä, koska se otetaan automaattisesti ideaalitilana.

Ehkä pitäisi ryhtyä käyttämään immortalismin (vapaaehtoisen kuolemattomuuden kannattaminen) ohella myös sanaa insomnalismi (vapaaehtoisen nukkumattomuuden kannattaminen). Toinen sana nukkumattomuudelle on agrypnia, mutta insomnalismi kuulostaa paremmalta - on mukavaa antaa käsitteille leuhkoja nimiä. Normaalin nukkumisen käsitettä täytyisi laajentaa siten, että se määriteltäisiin henkilön haluaman unirytmin mukaan, ei perusbiologisen unirytmin mukaan. Kuten ehkäisypillerit, jotka eivät paranna mitään sairautta vaan estävät raskaaksi tulemista, tarvitaan tehokkaita unenehkäisypillereitä.

Keinovaloa ja herätyskelloja käyttävät nykyihmiset nukkuvat rauhallisemmissa ja yhtenäisemmissä jaksoissa kuin pelkän luonnonvalon ja sisäisen kellon varassa elävät alkuasukkaat, joten unirytmit ovat jo muuttuneet kehityksen myötä hallitummiksi. Tulevaisuudessa enemmistö ihmisistä luultavasti vähentää unentarvetta entisestään, kun rytmin hallinta paranee. Vapaaehtoinen nukkumattomuus lisääntyy ja unettomat yöt voi viettää vaikka tähtiä katsellen. Tässä maailmassa jatkuvasti pirteitä ihmisiä pidetään normaaleina ja nykyajan ihmiset (pulpeteissa torkkuvat koululaiset ja kofeiinia ryystävät rekkakuskit) näyttävät uniensa vangeilta, koska eivät käytä ehkäisyä.

Toisaalta keinotekoisen hibernaation & kryoniikan kehittymisen myötä voisi olla kätevää myös nukkua pidempään kuin biologia määrää, esimerkiksi avaruusmatkoilla tai pitkillä bussimatkoilla. Kuvitellaan tilanne, jossa ihminen jää vahingossa vangiksi pieneen sukelluskelloon syvälle merenpohjaan. Pelastajat ilmoittavat pääsevänsä paikalle vasta viikon päästä, joten olisi kätevää pystyä kääntämään kehonsa virransäästötilaan, ettei tarvitse pyöritellä peukaloitaan odotellessa. Heräämisen voisi säätää tapahtumaan juuri silloin, kun pelastajat koputtavat ikkunaan. Kuukausienkin mittaisista unijaksoista voisi tulla normaali käytäntö. Jos ei jaksa odottaa Nintendo Wiin saapumista kauppaan, miksi kärsiä odotuksesta? Kärsivällisyyshän tarkoittaa odotuksesta kärsimistä ja kärsimys on huono asia. Eteenpäin täytyy mennä "kaikki mulle heti" -asenteella ja nukkua ilmestymispäivään asti.

Aivan kuin nykyajan ihmiset olisi laitettu katsomaan TV-ohjelmia, jotka on määrätty tulemaan telkkarista tiettyyn aikaan ja ne on pakko katsoa. Joskus voi siirtää katsomista vähän myöhempään, mutta jossakin välissä on pakko ottaa taas jaksot kiinni. Unitelevisiota ei voi pistää kokonaan kiinni, muuten keho rankaisee sairastumisella. Kolmanneksen elämästään joutuu katsomaan juonetonta, absurdia improvisaatiosarjaa. Pidän kyllä David Lynchin leffoista, mutta ei niitäkään jaksaisi katsoa montaa tuntia joka ikinen yö. Ihmisessä ei ole säädintä, josta voisi kääntää valveutuneisuuden astetta tilanteeseen sopivaksi. Mieltä ei pysty lukitsemaan tiettyyn tietoisuuden tilaan, ihmiskehossa on liikaa hallitsematonta biologista automatiikkaa. Kun pitäisi pysyä tarkkana, mieli vajoaa maantiehypnoosiin tai vaeltelee päiväunelmointiin. Kun pitäisi osata rentoutua, työasiat palaavat mieleen stressaamaan.

Mutta nykypäivänä pitäydytään perinteissä ja yritetään olla keinuttamatta venettä, vaikka vene on jo kallistunut liikaa väärään suuntaan. Kallistumaa ei vain huomata, koska siihen on totuttu ja veneen luullaan olevan tasapainossa. Lähimarketissa myytävät huumausaineet aiheuttavat paljon suurempia ongelmia kuin ei-addiktiiviset lääkeaineet, mutta tilanteen annetaan olla, koska sen muuttaminen voisi olla vaivalloista ja sotkuista. Tupakka-askeja myydään automaatista nappia painamalla ja alkoholia pystyy ostamaan niin paljon kuin jaksaa kantaa ja väärinkäyttää niin paljon kuin ehtii, mutta hyödyllisempiä, suorituskykyä parantavia aineita saadakseen on hypittävä renkaiden läpi ja heitettävä voltteja. Jos suorituskykyä parantavat, turvalliset stimulantit olisivat mukana alla olevassa pylväikössa, niiden palkit osoittaisivat paremminkin alaspäin kuin ylöspäin.

BBC: Drug classification rethink urged

Valitan koska välitän. Toistan jotta muistan.

"The development of modafinil brings to light a crucial social question. What would be the impediment for its use, if a compound such as modafinil is more like caffeine than amphetamine in terms of safety, and yet, as effective as the amphetamines?"
- Modafinil, the ultimate stimulant?

Hui-reaktio

Why We Love to be Scared
If exposed repeatedly to a fearsome stimulus, the brain will get used to it and no longer experience it as frightening. This is a key behind cognitive therapies for anxiety dysfunctions such as phobias and post-traumatic stress disorder, where a person's system overreacts to perceive something as threatening when it is not, Rudd said. When such cognitive therapies are combined with medicines, their success rate at improving symptoms "is 80 percent," he added.

Pelko aiheuttaa mielihyvää, jos tietää vaaran olevan pelkkää jännityselokuvaa tai simulaatiota. Jos vaaraa luulee todelliseksi, hui-reaktio ei tuota mielihyvää. Kun kohtaa pelon tarpeeksi monta kertaa, pääsee siitä ehkä eroon. Kauhuelokuvat ja pelit ovat kuin psyykkistä painonnostoa, jolla kehitetään aivolihasta kohtaamaan mielikuvituksen tuotteita ja näkemään ne mielikuvituksen tuotteina.

Uskovainen pelkää käskeä jumalaa iskemään itseään salamalla päähän tai pelkää myydä sielunsa saatanalle, koska luulee olevansa todellisessa vaarassa. Ehkä uskovaisille pitäisi antaa pelkoa lievittävää lääkitystä ja laittaa heidät sitten kohtaamaan pahimmat pelkonsa vähän kerrallaan. Myymään osan sielustaan tai käskemään jumalaa antamaan heille yskän jne. Ehkä laastari, joka saa luopumaan pelosta vähitellen kuten tupakoinnista. Jos suvussa on taipumusta mielikuvitusolentojen pelkäämiseen, ennen kauhuelokuvaa pitää ottaa rauhoittavaa lääkettä.

Tämä voi tietysti vaikuttaa elokuvakokemuksen arvosteluun jälkeenpäin, kun se ei tuotakaan niin suuria elämyksiä. On tietysti aika primitiivistä teknologiaa, että yritetään saada yleisö mukaan pelkillä kuvilla ja äänillä, kun voitaisiin antaa lääkettä, joka saa katsojan eläytymään kaikkeen täysillä. Tästä syystä kai uskonnollisissa rituaaleissa yritetään saada aikaan ekstaattisia kokemuksia - eihän sitä kukaan selväpäisenä saisi vaimennettua epäuskottavuuden tuntuaan.

Monet uskovaiset myös väittävät, että jos ei pelkää rangaistusta, ei pysty olemaan hyvä ja moraalinen. Eli ihmisten on pakko elää jatkuvassa mielikuvitusolentojen pelossa tai muuten heistä tulee eläimiä, jotka ryhtyvät raiskaamaan ja tappamaan kaikkia.

Well, it was a good episode of Atheist Experience on cable access last Sunday. We had a theist call in and start nosing around the question of where atheists get their morals. When he asked why atheists aren't out raping and killing because their morals are subjective and so anything goes, we answered by asking him if he would be out raping and killing if he didn't have his divine moral code. He quite innocently answered yes, as if there were no other answer imaginable. I can only assume that the threat of hell is the only thing holding this guy back from doing what he would rather do which is raping and killing. -- This guy was completely oblivious to the fact that he was talking to a group of people who didn't follow his divine moral code, and the only person who wanted to rape and kill was the Christian. WTF!
- Some of the best postings from atheist newsgroups.

USA:ssa joillakin kristityillä on tapana laittaa lapset kulkemaan Hell housen läpi. Helvetintalo on kuin kummitusjuna, jossa näytetään pelottavia kohtauksia homoista ja aborteista, ja lopussa lasten täytyy valita, menevätkö helvettiin vai taivaaseen. Helvetintalon pyörittäjät tietysti vakuuttavat, että kyse ei ole pelottelutaktiikasta. Suomalaisilla rippileireillä saatetaan tehdä jotain samanlaista, mutta tietenkin vähäisemmällä innolla ja pienemmällä budjetilla. Something Positive -sarjakuva Hell Housesta, alkaen tästä.

Porno ja väkivaltaleffat vähentävät raiskauksia ja pahoinpitelyjä.
The bottom line on these experiments is, "More Net access, less rape." A 10 percent increase in Net access yields about a 7.3 percent decrease in reported rapes. States that adopted the Internet quickly saw the biggest declines. And, according to Clemson professor Todd Kendall, the effects remain even after you control for all of the obvious confounding variables, such as alcohol consumption, police presence, poverty and unemployment rates, population density, and so forth.

Atheism: Contemporary Rates and Patterns
In sum, countries marked by high rates of organic atheism are among the most societally healthy on earth, while societies characterized by non-existent rates of organic atheism are among the most destitute. Nations marked by high degrees of organic atheism tend to have among the lowest homicide rates, infant mortality rates, poverty rates, and illiteracy rates, and among the highest levels of wealth, life expectancy, educational attainment, and gender equality in the world. The only indicator of societal health mentioned above in which religious countries fared better than irreligious countries was suicide.

Ensin vakuutetaan siitä, että hirviö on olemassa ja sitten tarjotaan pakoreitti. Ensin väitetään syntiseksi ja sitten tarjotaan pelastusta. Ensin isketään veitsellä ja sitten myydään laastaria. Uskovainen on kuin suhteessa, jossa mielikuvituspuoliso hakkaa ja haukkuu, mutta vakuuttaa samalla, että oikeasti rakastaa ja huolehtii. Mielikuvitusolento nöyryyttää ja kontrolloi, ja uskovainen vain miettii, että hänessä täytyy olla vika, kun häntä näin rangaistaan.

Ja ulkopuolisetkin vain syyttelevät uskovaista siitä, ettei hän tajua katkaista huonoa suhdetta, koska pelkää.

Tulemme kaikissa väreissä ja muodoissa

The future ascent (and descent) of man - Oliver Curry väittää, että 100 000 vuoden aikana rikkaat ja köyhät voivat jakautua kahdeksi eri ihmislajiksi, mikä ei tietenkään kuulosta kovin uskottavalta, koska evoluutio ei tule jatkumaan seuraavaa 100 000 vuotta samanlaisena passiivisena prosessina kuin tähän asti. Teknologian avulla ihmiset voivat jakautua sadoiksi erilaisiksi lajeiksi jo 100 vuoden aikana.

Seuraavaksi kysytään, että miten nämä sadat ihmislajit lisääntyvät, jos eivät voi tehdä jälkeläisiä yli lajirajojen? Tietysti keinohedelmöityksen, geenimuuntelun ja muiden teknisten lisääntymismenetelmien avulla. Miten eri lajit tulevat toistensa kanssa toimeen? Samoin kuin erilaiset alakulttuurit nykyään. Jos ei tunne olevansa itselleen sopivan alalajin edustaja, voi yksinkertaisesti vaihtaa lajia kuten kampausta. Morfologinen vapaus tekee koko lajikäsitteestä aika turhan - "mihin lajiin kuulut?" on posthumaanille olennolle sama kuin kysymys "mitä sulla on päällä?" nykyihmiselle.

Kyseessä lienee enemmänkin yleisluontoinen huoli siitä, että toisilla lajeilla on enemmän kuin toisilla ja köyhät lajit eivät voikaan muuttua juuri haluamikseen lajeiksi. Nykyään varakkailla ihmisillä on enemmän leffoja ja musiikkia hyllyissään kuin köyhillä opiskelijoilla, mutta teknologia on tässäkin asiassa kaventamassa kuilua: tiedostoja voi kopioida ja jakaa ilmaiseksi kenelle tahansa. Jokainen rikastuu, kukaan ei häviä. Tietyt rikkaat eliitit yrittävät kyllä pitää kynsin ja hampain kiinni siitä, että köyhien täytyy hävitä ja pysyä köyhinä, vaikka tekniikan kannalta siihen ei ole enää mitään syytä.

Samoin saattaa olla tulevaisuudessa: tietyt rikkaat lajit yrittävät pitää kiinni omista hienoista lajipiirteistään kuten vaikkapa ihonväristä ja väittää, että vain heillä on oikeus määrätä kuka saa näyttää heidänlaiseltaan. Mutta tekniikan kehityksen ansiosta muut lajit voivat kopioida itselleen juuri samat kasvonpiirteet ja ihonvärit ihan vapaasti. Yksinoikeus tiettyihin kasvonpiirteisiin olisi kuin yksinoikeus tiettyyn kampaukseen. Jokaisella lajilla tulisi olla vapaus täydelliseen muodonmuutokseen.

Seuraavaksi täytyy miettiä, että jos jokainen voi vapaasti näyttää naapuriltaan (ajaa samanlaista autoa, kuunnella samaa musiikkia ja näyttää kaikin puolin samalta), mistä tietää kuka on kuka? Jos yhdestä supermalli-lookista tulee muotia, kaikki vaimot naapurustossa näyttävät samalta ja mies ei tiedä kuka naisista on oma vaimo. Vai onko sillä yleensä väliä, jos ei enää piittaa perinteisistä "yksinoikeudella sinun" -suhteistakaan? Vaimot vaihtoon ja miehet jakoon.

Tällä on tietysti myös kääntöpuolensa: jos oma vaimo voi esittää ketä tahansa naista, ei ole mitään syytä poistua kotoa. Ja jos vaimo on matkoilla, voi modata seksirobottia.

Toisesta suunnasta työnnetään tarkkailuyhteiskuntaa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä voidaan seurata kameroilla. Mutta toisesta suunnasta tulee morfologinen vapaus, jossa kansalainen voi näyttää joka päivä erilaiselta. Uudet kasvot ja animehaalarit päälle, jos ei halua tulla tunnistetuksi. Ihminen näyttää itsestään vain sen osan minkä haluaa, vaikka miehet valvontakameroiden takana vaatisivat näyttämään enemmän paljasta pintaa. Toisaalta, kun "luonnollista" muutosta ei enää juuri tapahdu ja kaikki muutokset kehoon suunnitellaan itse, henkilökohtaisen brändin luotettavuuden ja imagosuhteiden kannalta voi olla hyvä valita muutama suosikkimuoto ja pysyä niissä globaalilla skaalalla. Google on vapaa muuttamaan hakusivuaan joka päivä ja tekeekin pieniä muutoksia juhlapäivinä, mutta pysyy silti pääosin valitsemallaan tiellä.

Toisesta suunnasta työnnetään automaatiota, jossa kaiken työn voi teettää roboteilla. Mutta toisesta suunnasta tulee tee-se-itse henki, jossa otetaan työkalut omaan käteen ja tehdään itse. Vaikka robotti voisi näpertää samanlaisen korun nopeammin ja tarkemmin, ihminen haluaa näpertää itse, koska tärkeää ei ole lopputulos tai kaupallinen hyöty. Tärkeää on tekeminen itsessään. Buddhalaiset ähertävät päiväkausia hiekkamandalaa lattialle, vaikka senkin homman voisivat tehdä robotit tunnissa. Ja lopuksi mandala pyyhkäistään pois, että olipa kivaa puuhaa, mitä nyt tehtäisiin?