Mytologia nimeltä tulevaisuus

(Varoitus: pitkä, vanhahko juttu hieman päivitettynä.)

Science fiction ei yritä ennustaa tulevaisuutta, eivätkä rikostarinat yritä ennustaa rikoksia. Joskus rikostarina tai scifitarina voi sattumalta osua oikeaan, ja näyttää siltä kuin tarina olisi ennustanut todellisuuden, mutta se ei ole tarinoiden varsinainen tarkoitus. Tiede ja tekniikka vain sattuvat tarjoamaan mahdollisuuden dramaattisiin juonenkäänteisiin siinä missä murhat ja varkaudetkin. Kun sanomalehdessä lukee, että uusi keksintö tekee science fictionista todellisuutta, silloin yksi scifi-idea on osunut oikeaan ja sata muuta ideaa on mennyt maalin ohitse. Star Trek -sarjan tulevaisuuden ja Babylon 5 -sarjan tulevaisuuden vertaaminen toisiinsa ei kerro paljonkaan siitä kumpi on lähempänä oikeaa tulevaisuutta. Molemmat ovat fiktiota. (Sarjojen suosiolla voi tosin olla vaikutusta todelliseen tulevaisuuteen, jos tarpeeksi moni ihminen innostuu työntämään tulevaisuutta saman fiktiivisen tulevaisuuden suuntaan).

Poliisit voivat etsiä uusia näkökulmia työhönsä rikoskirjallisuudesta, mutta he eivät oleta ihmisten tai maailman toimivan oikeasti kuten tarinoissa. Todellisuus ei ole niin dramaattista ja yksioikoista. Aikapommia ei pysäytetä aina sekuntia ennen räjähdystä. Luoti ei osu aina päähenkilön olkapäähän. Maailmalla ei ole käsikirjoittajaa, joka keksii ensin uskomattomia esteitä päähenkilön eteen ja pelastaa lopuksi täpärästi jatko-osaa varten. Science fiction ja rikostarinat spekuloivat vaihtoehdoilla, mutta spekulaatio täytyy mukauttaa tarinankerronnan tapoihin ja perinteisiin, mikä tekee niistä lähes välittömästi epärealistisia. Fiktiivinen poliisityö ei voi olla tietokoneen ääressä istumista, koska siitä ei saa kovin jännittävää tarinaa. Todellisessa tulevaisuudessa robotteja ei voi ohjelmoida Isaac Asimovin robotiikan lakien mukaan, koska Asimovin lait on tehty tarkoituksellisesti sellaisiksi, että ne eivät voi toimia. Lakien tarkoitus on olla viallisia, jotta niiden avulla syntyisi jännitystä ja toimintaa. Jos lait toimisivat oikeasti, ei olisi tarinaa kerrottavaksi.

Ja sitten kaikki menee pieleen

Miksi tulevaisuutta sitten katsotaan science fictionin läpi? Koska se on helppoa. Scifi tarjoaa yksinkertaisia, dramaattisia vastauksia, jotka vetoavat tunteisiin. Toimittajat voivat kirjoittaa uudesta robotiikkakeksinnöstä ja napata nopeasti vertauskohdan ja kuvituksen Terminator-elokuvasta tai Star Trekistä. Yleisönkin kannalta se on helpompaa, koska yleisö tunnistaa nämä myytit välittömästi. Näin science fictionin visiot leviävät populaarikulttuuriin, tarttuvat mieleen ja yhdistyvät aina faktoihin. Ne muuttuvat tavoiksi ja perinteeksi. Scifitarinat muodostavat kollektiivisen mytologian, joka kertoo meille tulevaisuudessa odottavista hirviöistä kuin leirinuotioilla kerrotut tarinat tutkimattomassa metsässä vaanivista pedoista. Mytologisessa paikassa nimeltä Tulevaisuus robotit kapinoivat, kuolemattomat tylsistyvät, hullut tiedemiehet tekevät salaisia kokeita, nanoteknologia karkaa laboratoriosta, tekoäly tuhoa ihmiskunnan, mielialalääkkeet johtavat tylsämielisyyteen ja geenimuuntelu johtaa hybridihirviöihin. Jokin menee aina pahasti pieleen, koska se saa tarinan toimimaan. Samalla tavoin kuin meillä on historiallisia myyttejä ja urbaaneja legendoja, meillä on myös futuristisia legendoja, jotka kaivetaan aina tilaisuuden tullen esiin heijastamaan pelkojamme tuntematonta kohtaan.

Kun yritämme katsoa todellista tulevaisuutta, se filtteröityy science fictionista tarttuneiden ennakkoluulojen lävitse. Aivan kuten ajatellessamme itsepuolustustaitoja mieleen nousevat ensimmäisenä elokuvien kungfutemput eivätkä realistiset itsepuolustustaidot. Ne muistetaan, koska realistinen itsepuolustus ei näytä juuri miltään verrattuna koreografin suunnittelemiin stuntteihin. Todellinen tappelu on rumaa ja karkea; se on stressitilanne, jossa hienomotoriset liikkeet lakkaavat toimimasta ja monimutkaiset liikesarjat unohtuvat. Keho reagoi kadulla eri tavoin kuin salilla, tappelu muuttuu nopeasti epämääräiseksi painimiseksi. Realistista itsepuolustusta ei juuri löydy toimintaelokuvista.

Scifitarinoissa pienet yksityiskohdat tuovat futuristisen tarinan maailman lähemmäksi lukijaa. Kannattaa kertoa mieluummin punaisesta Corvettesta kuin pelkästä "autosta" tai kurvikkaasta blondista mieluummin kuin pelkästä naisesta. Todellisuudessa asia on kuitenkin päinvastoin: mitä enemmän yksityiskohtia lisää ennusteeseen, sen epätodennäköisempi ennusteesta tulee. Jos sanoo, että seuraavan vuosisadan aikana tietokoneiden nopeus vastaa suunnilleen ihmisaivojen nopeutta, se on paljon todennäköisempää kuin se, että ennustaa Kuuhun rakennettavan tukikohdan peruskiven muurauksen alkavan vuonna 2027. Jälkimmäisellä futuristilla voi tietysti olla ensikäden tietoa NASA:n rakennussuunnitelmista, mutta luultavasti ensimmäinen ennuste osuu lähemmäs oikeaa. Se osuu oikeampaan suuremmalla todennäköisyydellä yksinkertaisesti siksi, että siinä on vähemmän yksityiskohtia. Silti jälkimmäinen kuulostaa monista ihmisistä uskottavammalta, koska yksityiskohdat saavat sen kuulostamaan tarinana uskottavammalta.

Yleistä, liioittele, yksinkertaista

Tarinat luovat stereotyyppejä ja kierrättävät kliseitä. Hullun tiedemiehen stereotyyppi kertoo meille, että uusia asioita kokeilevat tiedemiehet ovat vastuuttomia mielipuolia, jotka ovat unohtaneet inhimillisyytensä, mutta oppivat sen kyllä viimeistään siinä vaiheessa, kun heidän luomansa hirviö hyökkää päälle. Star Trekin borgit taas ovat yksi stereotyyppi kyborgeista: hitaasti liikkuvia, zombiemaisia robotteja, jotka muodostavat yksilöllisyyttä karttavan kollektiivin ja tavoittelevat "täydellisyyttä". Jos meillä olisi tänä päivänä todellisia kollektiivin muodostavia kyborgeja, he voisivat kenties syyttää Star Trekin tekijöitä vähemmistöön kohdistetusta rasistisesta mustamaalauksesta ja vaatia, että sarjaan on saatava vähintään yksi naispuolinen kiintiöborgi edustamaan positiivista kyborgikuvaa.

Samalla tavoin kuolemattomien ihmisten vähemmistö voisi vaatia, että kuolemattomuutta täytyy kuvata positiivisesti. Kuolemattomien elämän täytyy näyttää olevan mukavaa ja täysipainoista sen sijaan, että heidät kuvataan aina norsunluutorneissaan pulskistuvaksi eliitiksi tai tylsistyneiksi, angstisiksi ja kuoleman tuomaa rauhaa etsiviksi ihmisraunioiksi. Geneettisesti muokatut mutantit täytyy näyttää mukavina naapureina, jotka syövät mustikkapiirakkaa kuten peruslinjan ihmiset. Värikkäästi pukeutuvien homoandroidien elämä täytyy näyttää positiivisessa valossa sen sijaan, että homous tai androidius olisi jokin sairaus, josta kaikki haluavat päästä eroon ja muuttua heteroiksi ja ihmisiksi, joilla on tavalliset vaatteet.

Lisäksi myös muuttuminen ihmisestä kuolemattomaksi kyborgiksi tai biomutantiksi pitäisi näyttää positiivisessa valossa. Tulevaisuuden Extreme Makeover -televisiosarjan päähenkilö voi kävellä sairaalaan, saada nanoterapiaa ja palata kotiinsa kuolemattomana. Hänen kunniakseen järjestetään juhlat ja kaikki ovat tyytyväisiä muutokseen. Todellinen muodonmuutos ei sisällä yllättäviä juonikäänteitä, ei äkillisiä komplikaatioita, ei dramaattista tarinaa. Extreme Makeover -tyylisten realitysarjojen maailma koostuu pääosin onnellisista lopuista ja onnistuneista transformaatioista, koska käsikirjoittajat eivät ole keksimässä ongelmia päähenkilöiden tielle. Leikkaajat joutuvat kamppailemaan lähikuvien ja hidastusten kanssa, jotta jaksoon saataisiin edes vähän jännitystä.

Fiktiiviset tarinat auttavat meitä kokemaan empatiaa toisenlaisia ihmisiä ja olentoja kohtaan, mutta perinteisen televisioscifin juonikuviot vahvistavat ennakkoluulojamme yksinkertaistamalla, yleistämällä ja liioittelemalla käyttöön vakiintuneita stereotyyppejä kerta toisensa jälkeen nykykulttuurin rajoissa. Jos kuolemattomat ihmiset ovat tarinoissamme aina elämäänsä kyllästyneitä, alamme uskoa, että kuolemattomuus on varmaan todellisuudessakin tylsää. Jätämme asian miettimisen siihen. Meillä on vain tarinoita, koska emme ole koskaan nähneet todellista ikääntymättömäksi muutettua ihmistä televisiossa, mutta jonakin päivänä tilanne voi muuttua ja silloin myös suhtautumisemme kuolemattomuuteen muuttuu.

Staattisen tilan vangit

Monissa scifitarinoissa vahvistetaan ideaa siitä, että nykyinen staattinen tila on parempi kuin jokin tulevaisuudessa odottava tila; että tuntemattoman metsän täytyy pysyä tutkimattomana, koska siellä on liian vaarallista. Tämä näkyy varsinkin televisiosarjoissa, joissa jokaisen jakson täytyy päättyä siihen, että henkilöt palaavat takaisin alkutilaansa. Jokaisen käsikirjoittajan täytyy saada aloittaa samasta premissistä ja samoilla hahmoilla. Jos sivuhenkilöt päättäisivät muuttua pysyvästi kyborgeiksi tai kuolemattomiksi, illuusio muuttumattomasta, eskapistisesta maailmasta hajoaisi. Se ei olisi enää sama sarja, henkilöt eivät olisi enää samoja tuttuja arkkityyppejä. Käsikirjoittajien on pysyttävä sarjaan luotujen rajojen sisällä. Päähenkilö ei voi muuttua pysyvästi superälykkääksi, sillä muuten hän ratkaisisi seuraavissa jaksoissa eteen tulevat ongelmat liian helposti. Ihmiset ja borgit eivät saa sopia keskenään, että tästä lähtien vain vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet ihmiset muutetaan yksilölliksi design-kyborgeiksi. Se poistaisi sarjasta jännitteen.

Kun utopistisiin maailmoihin tuodaan jännitystä keksimällä päähenkilöille ongelmia, sanoma on usein se, että utopiat eivät kestä ja ihmiset palaavat kuitenkin takaisin nykyihmisen olotilaan, "luontaiseen barbariaansa", ja ystävälliseksi muuttumistaan vakuuttava superrikollinen palaa jakson lopussa rikollisuuden teille. Robottipalvelijat ja ikuinen nuoruus tekevät meistä dekadentteja laiskureita ja kuolevaiset barbaarit palauttavat meidät lopussa takaisin kuolevaisiksi työläisiksi. Superälykkäiksi muuttuneet ihmiset haluavat palata takaisin normaaliälykkäiksi, koska superälykkyys johtaa syrjäytyneisyyteen. Kuolemattomuuden aiheuttamia ylikansoitusongelmia käsittelevässä tarinassa ei saa yhtäkkiä keksiä avaruusaluksia viemään ylimääräisiä ihmisiä toisille planeetoille, koska sehän ratkaisisi ongelman ja pilaisi koko ylikansoituksen vaaroista varoittelevan juonen.

Tarinan "opetus" on valittu etukäteen: kuolemattomuus on huono ajatus ja nyt minun täytyy vain keksiä juonikuvio, joka vahvistaa ennakkoasenteeni.

Tarinoiden tarjoama maailmankuva kehottaa tyytymään siihen mitä meillä on nyt. Ei kannata pyrkiä mihinkään parempaan. Parempi antaa maailman edetä omalla painollaan ja kuolla pois ajallaan aivan kuten tähänkin asti. Dystopioiden sanoma taas on usein se, että tulevaisuuden teknologiat ovat liian vaarallisia kehitettäviksi ja olisi parempi olla ilman niitä, koska pieleen menee joka tapauksessa. Robotit ryhtyvät kuitenkin kapinoimaan ja tappavat kaikki. Kuolemattomat kuolevat tylsyyteensä tai maailma ylikansoittuu. Parempi pysyä jälleen staattisessa nykytilassa kuin mennä muuttamaan mitään. Aivan kuin utopiat ja dystopiat yhdessä kuiskaisivat meille: pysy paikallasi, sillä mihin tahansa liikut, astut harhaan.

Sarjakuvien maailmassa muutosta ei tapahdu, joten Teräsmies voi pelastaa maailmaa 100 vuotta keksimättä sitä, että voisi avustaa ihmisiä Mars-tukikohdan tai avaruusasemien rakentamisessa, tai antaa tiedemiesten tutkia hänen voimiensa salaisuuksia niiden kopioimiseksi kaikille. Todellisuudessa asioiden muuttumattomuus on tietysti huono strategia. Staattiset järjestelmät eivät kestä, koska paikallaan pysyminen merkitsee liikkumista taaksepäin. Jos haluaa välttää dystopian, on pakko liikkua eteenpäin ja muuttua; jos haluaa rakentaa kestävän utopian, on pakko liikkua eteenpäin ja muuttua. Maailma pysähtyneen utopian ympärillä ei pysähdy, vaikka omalta kohdaltaan niin tekisikin. Todellisetkin filosofiat ja ideologiat olettavat usein lähtökohtaisesti, että perusrakenteet pysyvät aina muuttumattomina ja yhteiskunta koostuu aina samanlaisista ihmisistä kuin viimeiset tuhat vuotta. Työkalujen kehitys muistetaan ehkä ottaa huomioon, mutta työkalujen käyttäjät nähdään aina perusihmisinä. Vain harva muistaa sen, että työkaluja voidaan käyttää myös itse ihmisyyden muuttamiseen. Ja se muuttaa kaiken.

Tarinan ehdoilla

Muutaman sadan vuoden päähän sijoitetut avaruusoopperat näyttävät meille valtavia avaruuslaivoja ja ihmismäisiä robotteja, mutta ihmiset ovat edelleen ihmisen tasolla. Vaikka olisi muistettu, että ihmisten elinikä voi olla pidempi ja kehossa voi olla nanoteknologisia lisäosia, ihmisyyden psykologiset ja sosiaaliset piirteet ovat edelleen melko muuttumattomia. Niin on pakko olla, jotta nykypäivän katsojat voisivat samaistua tarinaan. On pakko valita ne tulevaisuusskenaariot, jotka eivät tee tulevaisuuden maailmasta liian monimutkaista käsiteltäväksi. Ihmisten on ajateltava, puhuttava ja liikuttava ihmisen ymmärrykselle soveltuvalla nopeudella.

Jos katsoisimme televisiosarjaa, jonka kaikkia pääosia esittäisivät vorlonit Babylon 5 -sarjasta, sarja näyttäisi meille ehkä samalta kuin psykedeeliset näyt Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n lopussa. Jaksot olisivat pelkkiä ohikiitäviä viivoja ja muotoja. Katsojien pitäisi olla superälykkäitä, jotta he voisivat ymmärtää näkemäänsä tai pitää näkemäänsä yleensä mielenkiintoisena. Samalla tavoin kävisi, jos kivikauden ihminen tuotaisiin nykyisyyteen ja näytettäisiin hänelle jakso mistä tahansa japanilaisesta animaatiosta. Se olisi hänelle täysin käsittämätöntä värien ja äänien sekamelskaa. Kulttuurien välinen kuilu olisi liian suuri ylitettäväksi. Ihmiskäsikirjoittajien taas on pakko oikoa ja käyttää pintapuolisia tietoja, sillä jos heidän täytyisi ottaa huomioon yhtä monia vaihtoehtoja kuin todellisten tutkijoiden (tai edes "kovan scifin" kirjoittajien), jaksot eivät valmistuisi ajallaan ja katsojat jäisivät ilman viihdettä.

Muutoksiin positiivisesti suhtautuvaa, ei-kliseistä science fictionia on toki olemassa. Tarkoitus ei ole osoitella sormella kaiken spekulatiivisen fiktion suuntaan, vaan kohti sitä mytologista paikkaa nimeltä tulevaisuus, joka elää ihmisten mielissä ja populaarikulttuurissa; niitä ihmisiä, joiden ensimmäinen reaktio kyborgeihin on "eikö kukaan muista millaisia borgit ovat?" - aivan kuin fiktiivinen tarina olisi todellista historiaa ja todellinen arvio kyborgien elämästä, koska ihminen on katsonut televisiosarjaa joskus menneisyydessä ja siten jo nähnyt "tulevaisuuden". Kun emme tiedä mitä meren takana on, voimme piirtää karttaan millaisia saaristoja tahansa, mutta suosituimmatkaan kuvitteelliset saaret eivät kerro miltä todelliset saaret näyttävät.

Todellisuus voi olla täysin päinvastainen legendoihin verrattuna. Kuolemattomaksi kyborgiksi muuttuminen voi olla mahdollisuus muuttua vähemmän mekaaniseksi ja enemmän inhimillisemmäksi olennoksi. Nykytekniikka on vielä yksinkertaisempaa kuin ihmiskehon monimutkaiset biologiset ratkaisut, mutta jossakin vaiheessa tekniikka tulee menemään monipuolisuudessaan biologisten ratkaisujen ylitse. Lihallinen olento voi näyttää lopulta paljon robottimaisemmalta, kömpelömmältä ja rajoitetummalta kuin teknologinen olento. Kenties tulevaisuudessa tehdään vielä uusi Star Trek -sarja, jossa pääosaa esittävät iloisesti hymyilevät, ikääntymättömät androidit ja sarjan koomisena, hieman yksinkertaisena sivuhahmona toimii tavallinen ihminen, joka opettelee toimimaan hyperyksilöllisten ja hyperinhimillisten olentojen maailmassa yksi kyborgi-implantti kerrallaan.

Each week The X-Files poses a mystery and offers two rival kinds of explanation, the rational theory and the paranormal theory. And, week after week, the rational explanation loses. But it is only fiction, a bit of fun, why get so hot under the collar? Imagine a crime series in which, every week, there is a white suspect and a black suspect. And every week, lo and behold, the black one turns out to have done it. Unpardonable, of course. And my point is that you could not defend it by saying: "But it's only fiction, only entertainment".
- Richard Dawkins, Science, Delusion and the Appetite for Wonder

You watch "Psycho", which was made in 1960, which is 30 seconds of G-rated offscreen violence packed into a two-hour movie, and you think: "At some point in human history, this was actually a horror movie. People screamed while watching this movie because they were frightened." Aliens from the past.
- Eliezer Yudkowsky, Predicting the Future

The Motherhood Statement: SF story which posits some profoundly unsettling threat to the human condition, explores the implications briefly, then hastily retreats to affirm the conventional social and humanistic pieties, ie apple pie and motherhood. Greg Egan once stated that the secret of truly effective SF was to deliberately "burn the motherhood statement."
- Turkey City Lexicon