Osa koneistoa

Olen ollut viime aikoina liian tyytyväinen elämääni. Kaikki tuntuu sujuvan niin mutkattomasti. Elän kyllä muutenkin kuin Kulttuurissa noin psyykkiseltä kannalta, mutta fyysinen maailma on lähestynyt psyykkistä maailmaa jotenkin siihen malliin, että pitäisi hälytyskellojen jo soida. Olo on tuntunut ikuisesti nuorelta, vaikka tässä ei vielä ikuisesti nuori olekaan. Täytyisi olla varovaisempi ja epäillä enemmän, mutta hankalaksi menee, kun elämä tuntuu niin pirun hyvältä. Ehkä pitäisi vaihtaa vitamiineja.

Jatkuvalla kiireellä on varmasti osansa. Kalenteri on niin täynnä ettei koskaan ennen. Tunnen itseni hyödylliseksi, kun poljen jatkuvasti paikasta toiseen ja saan asiat hoidettua. Ja kaikki hoituu niin kätevästi. Olen kuin osa kellokoneistoa: minulla on päämäärä ja pääsen päämäärään, ja kaikilla on hyvä mieli.

Hyvähän se on kehua sillä, ettei minulla ole tarpeeksi ongelmia (siis tunnu olevan), kun muilla ihmisillä on ihan oikeita ongelmia. Ihmisiä kuolee ja sairastuu koko ajan ympäri maailmaa. Vaan kuinka paljon ihmiset välttyisivät ongelmiltaan, jos ryhtyisivät auttamaan muita? Muiden ihmisten (suurien) ongelmien ratkominen saa unohtamaan omat pikkuongelmat. Tai ne eivät ainakaan tunnu niin suurilta. Mutta ei kyllä pitäisi unohtaa omiakaan ongelmia – siis niitä ongelmia, joita ei näe, koska olo tuntuu niin ongelmattomalta muita ihmisiä auttaessa.

Vaikka koneiston osana toimiminen tuo tyytyväisyyttä, pitäisi yrittää jotenkin nousta koneiston yläpuolelle, jotta voisi luoda enemmän tyytyväisyyttä itselleen ja muille. Mitä enemmän tyytyväisyyttä saa, sitä hankalammaksi suuremman tyytyväisyyden tavoittelu tulee. Ei pitäisi tyytyä tähän tyytyväisyyteen. Olen miettinyt, että minkä asian itsessäni haluaisin säilyttää aina. Mitä en haluaisi ikinä muuttaa? Yksi asia on ainakin se, että en halua olla ikinä täysin tyytyväinen. Haluan säilyttää tämän epäilyksen tunteen, että jos polku näyttää liian kutsuvalta ja askel nousee liian kevyesti, se on varmasti joku juoni.

Mutta ei sitten pitäisi myöskään olla liian epäileväinen. Kollektiivi toimii parhaiten, jos jokainen on yksilö - jos jokainen olisi samanlainen, kollektiivi ei olisi yksilöä kummempi. Ei pitäisi pelätä harmoniaa ja yhteisymmärrystä. Jos asia on todellakin niin, että iloisesti samaan hiileen puhaltava porukka on oikeassa ja sinä yksinäisine epäilyksinesi väärässä, niin ei pidä jättäytyä ulkopuolelle vain siksi, että sinulla on halu olla aina vastarannan kiiski. Jos tarvitset liikaa suostuttelua, olet yhtä väärässä kuin jos suostuisit kaikkeen liian vähällä.

Päätän introspektiivisen tajunnanvirran nyt tähän.

Tuntui kummalliselta mennä kauppaan ostamaan tyhjää VHS-nauhaa. Oliko tämä nyt viimeinen ostamani VHS-kasetti? Saisivat kaverit hankkia uudenaikaisempia katselulaitteita.