Pitkän käden kosto

Muistelen, että olen nähnyt jossakin sarjakuvassa tai animaatiossa hahmon, jolla on mekaaniset kädenpidennykset. Siis käteen kiinnitettävät pitkät tekokädet, jotka toistavat oikeiden sormien liikkeitä kuin pantografi. Jonkinlainen Stelarcin Third Handin ja vanhusten käyttämien reachereiden ja lasten Robot Hand Grabber -lelun välimuoto. Hahmo riuhtoo niillä itseään puusta tai lipputangosta toiseen kuin oranki. En vain millään muista, mikä hahmo tai teos on kyseessä. Jos joku muistaa, niin kertokoon.

Toinen muistin laidalla vilkkuva juttu on animaatioelokuva tai -sarja, jonka lopussa nuori poika tappaa itsensä vetämällä viillon kaulaansa miekalla (luultavasti tämä on siis japanilainen animaatio). Tehty mahdollisesti 80-luvulla. Jos joku muistaa tällaista niin älähtäköön.

Miten siellä 80-luvulla pärjättiin ilman blogeja, kännyköitä ja digikameroita? Pakko kai silloin oli vain puurtaa, kun ei parempaan vielä pystytty. Kymmenen vuoden päästä mietitään, että miten me raukat pärjättiin 00-luvulla, kun ei ollut kotirobotteja eikä Googlenettiä taskussa.

Silloin kun minä olin nuori... kuolema oli pakollista eikä aivoihin saanut minkäänlaisia lisälaitteita. Jos halusi kasvattaa lihaksiaan, niin piti ihan oikeasti nostella painoja ja hikoilla. Ei ollut molekulaarisia koneita tuottamassa uutta, tehokkaampaa lihasmassaa. Jos halusi ulkonäköä muuttaa, niin piti mennä plastiikkakirurgille. Vaihdettavia skinejä ei ollut kuin verkossa. Ja verkkoon pääsemiseksi tarvittiin ulkoinen tietokone tai kännykkä, ei siihen pelkkä yhteyden ajatteleminen tai subvokaali puhe riittänyt.

Eikä meillä ollut siihen aikaan synteettisiä stimulanttirauhasia aivoissa tuottamassa hyvää oloa ja selkeyttämässä ajattelua. Ulkoisesti piti nauttia kaikki lääkkeet, eivätkä ne olleet edes kovin tehokkaita. Ja joissakin oli sivuvaikutuksia, ja niistä piti vielä maksaa rahaa. Ja kaiken lisäksi saattoivat olla vielä laittomia, vaikka kaikenlaiset haitallisemmat aineet olivat samaan aikaan laillisia! Hyvä kun suunnilleen hengissä selviämiseen riittävät vitamiinit ja hivenaineet saatiin, ei puhettakaan mistään henkilökohtaisesti räätälöidyistä nanotehtaista jokaisessa verisuonessa tuottamassa kaikkea kehon tarvitsemaa ravintoa.

Ulkoisesti nautittujen ruokien makua piti säätää mausteiksi kutsutuilla pulvereilla. Ei niiden makua pystynyt säätämään suussaan. Ja nekin ruoat piti itse valmistaa, ei ollut replikaattoreita kääntämässä energiaa materiaksi muualla kuin scifisarjoissa. Ja asunnot piti siivota itse, uskokaa tai älkää, siivousrobotit hoitivat pelkät lattiat. Ja ne robotit olivat kenkälaatikon kokoisia, ei niitä ollut mikroskooppisen pieninä miljoonittain jokaisella pinnalla pyörimässä, korjaamassa ja kiillottamassa huonekaluja reaaliajassa.

Ei ollut siihen aikaan jokamiehenoikeutena muuta kuin marjojen poimiminen. Niitä oli metsissä niin paljon, etteivät maanomistajat välittäneet vähääkään, jos kävi poimimassa parikymmentä sankollista. Suurin osa jäi metsiin mätänemään, vaikka ulkomailta asti tuotiin poimijoita. Ei ollut marjanpoiminta-androideja, ihmispoimijoita sinne metsiin kuskattiin. Vaan nykyään, kun autoja ja tietokoneita ja soittimia saa yhtä halvalla kuin metsistä marjoja, voi niitäkin voi poimia jokamiehenoikeudella kuin... marjoja metsästä.

Niin, siihen aikaan meillä oli vielä ihan fyysistä rahaa. Eivät olleet molekulaariset valmistustekniikat vielä tehneet paperirahoista ja kolikoista arvottomia - ei pystynyt tekemään joka kodin nanotehtaassa atomintarkkoja kopioita lompakostaan sisältöineen päivineen. Hyvä se on nykyään, kun kauppaa käydään raa'alla informaatiolla ja kvanttikännykän voi polttaa itselleen kotona kuin CD-levyn.

Aisteja ei pystynyt kääntämään pois päältä aina halutessaan, kun minä olin nuori. Oli pakko käyttää kuulosuojaimia, jos ei halunnut kuulla. Piikillä täytyi pistää puudutusainetta, jos ei halunnut tuntea kipua. Ei puhettakaan infrapunanäöstä ja ultraäänikuulosta, pelkkää hiuksenohutta näkyvän valon aluetta piti katsoa - ja ilman zoomia tietysti. Eikä kaikkea näkemäänsä pystynyt nauhoittamaan muistiin, eikä vaihtamaan näkökulmaansa naapuriin silmiin. Eikä ollut muita kuin first person -näkökulma, ei puhettakaan itsensä ohjaamisesta third personissa.

Ei meillä ollut niin tehokkaita oikeinkirjoituksentarkistusohjelmia, että olisivat korjanneet jokaisen tekstin täydelliseksi sanastoltaan ja tyyliltään, ehei - meillä piti ihan itse kirjoittaa ja tarkistaa, että pilkut olivat paikallaan. Hyvä se on nykyään, kun aivoihin voi ladata kirjailijoiden kirjoitustyylejä ja tekoälyjuonigeneraattorit suoltavat huippukäsikirjoituksia suoraan tietokoneen virtuaalistudioon, joka tekee hyperrealistisella 3D-animaatiolla laadukkaita scifisarjoja ja Star Warsin jatko-osia liukuhihnalta. Kotitekoisia leffasarjoja vaihdellaan kuin kiiltokuvia.

Ja kaiken lisäksi nämä nykyajan nuoret ymmärtävät, kuinka hyvin heidän asiansa ovat. Ei sellaisesta ymmärryksestä ollut puhettakaan minun aikanani. Kun minä olin nuori, meillä ei ollut suoria neurolinkkejä vanhempiin ja kokeneempiin ihmisiin, eivätkä aikaisemmat sukupolvet edes olleet opettamassa meitä, koska silloin kun minä olin nuori, ihmiset tulivat seniileiksi ja kuihtuivat kuoliaiksi ihan tahtomattaan. Emme me silloin voineet elää aikaisempien sukupolvien muistoja uudelleen oppiaksemme kuinka hankalaa elämä oli siihen aikaan.


Minullapa oli paljon asiaa tänä yönä.

Ostovinkki
Fantastic Four DVD Comics Collection - Sarjakuvakokoelmat saa DVD:llä PDF-muodossa. Aidot paperilehdet jäävät muovipusseihin varmuuskopioiksi ja museoihin töllisteltäväksi. Tästä eivät keskiajan kuninkaat olisi osanneet unelmoidakaan. Voinee sanoa, että supersankarisarjakuvat olivat kuninkaille melko lailla singulariteetin tuolla puolen.