YLE Teemalta tuli eilen mielenkiintoinen dokumentti lapsineroista (tulee myös uusintana huomenna). Heitä tullaan seuraamaan Up-sarjan tyyliin eli uusi dokumentti tehdään parin vuoden välein ja katsotaan mitä porukasta kehittyy. Mukana on mm. Corydon-fantasiasarjan kirjoittaja Tobias Druitt (alias Michael Downing äitinsä kanssa) ja vasta kakkosella alkaneen uuden (aika kehnolta vaikuttavan) Robin Hood -sarjan kirjoittajan poika Dante Minghella, joka laukoi dokkarissa sen universaalin totuuden, että täydellisyyden voi saavuttaa vain epätäydellisissä puitteissa.
Dante muistuttaa hieman minua tuossa iässä. Minä en tosin ollut mikään lapsinero, olin muuten vain hankala, näsäviisas, auktoriteetteihin ja järjestelmään sopeutumaton, eksentrinen, anarkistinen ja huonon itsetunnon omaava ylimielinen pelle. Olen aina pitänyt itseäni jonkinlaisena väliinputoajana: liian tyhmä neroksi, mutta liian fiksu normaaliksi. Mutta en yleensä valita henkilökohtaisista vajavuuksistani, keskityn mieluummin miettimään miten voisin kiertää niitä. Teen yleensä sellaisen (turhankin ylioptimistisen) oletuksen, että muut näkevät vikani, mutta ymmärtävät, että yritän korjata niitä ja sivuuttavat ne kohdat, joissa ikävät puoleni tunkevat esiin. Näin ainakin itse pyrin tekemään muiden ihmisten tapauksessa. Odotan tietysti, että räikeimmistä vioistani huomautetaan, jos teen samaa virhettä kerta toisensa perään.
Mutta anyway, dokumentissa ollut useamman lahjakkaan lapsen perhe vaikutti hieman uskonnollisesti värittyneeltä, joten heitä kävi sääliksi. Eikä sekään mitään hyvää kasvatusta välttämättä ole, että poika laskee laskuja päivät pitkät vain siksi, että sattuu olemaan siinä hyvä, jolloin muun luonteen kehitys jää puolitiehen. Mielenkiintoista nähdä miten lapset kehittyvät lähivuosina. Kuka päätyy laiskaksi hipiksi ja kuka onnistuu selviämään parhaiten, kun erot hitaammin kypsyviin lahjakkuuksiin alkavat tasoittua ja oma lahjakkuus ei ehkä enää olekaan niin silmiinpistävää?
***
Video supervaikeasta Super Mario -kentästä on tavallaan aika hyvä vertaus omalle oppimisprosessilleni. Kun yritän ymmärtää uutta asiaa, touhu on samanlaista yritystä ja epäonnistumista kerta toisensa perään. Luen jostakin kiehtovasta asiasta, seuraan linkkejä lisätietoon ja yritän päivittää aivojeni maailmankuvaa vastaamaan uutta tietoa ja ulkopuolista todellisuutta mahdollisimman tarkasti, pakata tietoa jonkinlaiseen omaksuttavaan muotoon ja luoda siitä aivoilleni sopivaa pienoismallia. Mutta törmään jatkuvasti siihen, ettei muistini ja nopeuteni yksinkertaisesti riitä. Putoan kuoppaan, aloitan alusta, putoan uudelleen kuoppaan, aloitan alusta ja kun viimein pääsen kuopan ylitse, lyön pääni näkymättömään palikkaan. Saan kai jotain masokistista nautintoa siitä, että hakkaan päätä kattoon ja yritän pakottaa aivoni tekemään kerta toisensa jälkeen sellaista mihin niiltä ei tahdo löytyä nopeutta eikä muistia.
Kuinka nopeasti tehokkaampi äly oppisi pelaamaan supervaikean Super Marion läpi? Se ei ainakaan tekisi samoja virheitä monta kertaa peräkkäin, osaisi yleistää aiemmin opitun nopeammin ja nähdä pikaisesti mihin kenttäsuunnittelija on todennäköisesti asetellut ansat. Eikä sillä olisi lihallisen sormikoordinaation aiheuttamia vahinkopainalluksia vaivoinaan. Menisi ehkä tunti tai pari siihen mihin minulla kuluisi päiviä tai viikkoja. Sitten superäly voisi jo alkaa tekemään speedruneja, jos sitä jaksaisi kiinnostaa. Ratkaisemattomien ongelmien ratkaisuun kuluisi ehkä pari päivää. Ja lisäksi se ehkä pystyisi selittämään ratkaisut niin, että tyhmemmätkin tajuaisivat - simpanssinkin varmaan saisi opetettua pelaamaan kentän läpi, jos vain tietäisi juuri sopivat opetusmetodit. Ihmisen voisi saada imitoimaan superälyä tiukalla koulutuksella, valmiilla reittisuunnitelmilla ja sopivilla työkaluilla. Vaikka edelleen tuntisikin olevansa ainoa aidosti sivistynyt henkilö barbaarien joukossa, muut voisi pukea siististi ja saada näyttelemään sivistynyttä. Ja näin keinotekoinen sivistys muuttuisi lopulta aidoksi.
Ongelmia tuijottaessa alkaa hyvin äkkiä tuntua siltä, että kaikki resurssit täytyisi keskittää tehokkaamman älyn rakentamiseen. Miksi tuhlata aikaa solmujen availuun lihallisilla sormilla, kun voisi keskittyä teräksisen miekan takomiseen? Pienten ongelmien kanssa painiminen tai älyn keskittäminen shakin pelaamiseen on ajan ja ajatusten tuhlausta. Kansituolien järjestelyä Titanicilla ja tappelua pyörävajan väristä, kun ydinvoimalan rakentaminen on liian monimutkainen aihe. Pelkkä pelin läpäisy normaalilla vaikeustasolla ei riitä, täytyy ryhtyä ajattelemaan speedrunnereiden tasolla. Ensiksi täytyy opetella pitämään siitä, että hakkaa päätään seinään supervaikeiden asioiden kanssa Nightmare-tasolla ja toiseksi täytyy opetella pitämään siitä, että hakkaa päätään seinään tärkeiden, epämääräisten ja vähän instant-nautintoa antavien supervaikeiden asioiden kanssa sen sijaan, että hakkaisi päätään seinään jonkin tietokonepelin vuoksi.
Sellaiseen pystyviä ihmisiä on harvassa. Jos hoksaa yhdenkin ihmisen, jolla riittää aivokapasiteettia ja joka pystyy hakkaamaan päätään seinään tärkeän, supervaikean asian kanssa päivästä toiseen, häntä kannattaa tukea. Voi tietysti tuntua nurinkuriselta, että annetaan lisää sellaiselle, jolla on jo eniten resursseja ja motivaatiota, mutta paine täytyy keskittää siihen terävimpään kärkeen, joka käyttää kaiken aikansa oppiakseen pelaamaan tärkeimmän pelin läpi, jotta perässä tulevilla olisi helpompaa.
I know that we are all missing the obvious, every day.
***
Linkkejä muistiin
Skin signals betray a gamer's moves - Peli tietää mitä teet 2 sekuntia ennen kuin teet sen.
Muscular films promise bodyparts and biomachines - Lihassoluja yhdistettynä polymeerikalvoihin.
Microrobots made from heart muscles - Sydänlihassoluja kasvatettuna mikroskooppisen robottiluurangon päälle.
Thinking of words can guide your wheelchair - Ambientin teklepaattisesti ohjattava pyörätuoli.
Through the Looking Glass - William Gibson
Dante muistuttaa hieman minua tuossa iässä. Minä en tosin ollut mikään lapsinero, olin muuten vain hankala, näsäviisas, auktoriteetteihin ja järjestelmään sopeutumaton, eksentrinen, anarkistinen ja huonon itsetunnon omaava ylimielinen pelle. Olen aina pitänyt itseäni jonkinlaisena väliinputoajana: liian tyhmä neroksi, mutta liian fiksu normaaliksi. Mutta en yleensä valita henkilökohtaisista vajavuuksistani, keskityn mieluummin miettimään miten voisin kiertää niitä. Teen yleensä sellaisen (turhankin ylioptimistisen) oletuksen, että muut näkevät vikani, mutta ymmärtävät, että yritän korjata niitä ja sivuuttavat ne kohdat, joissa ikävät puoleni tunkevat esiin. Näin ainakin itse pyrin tekemään muiden ihmisten tapauksessa. Odotan tietysti, että räikeimmistä vioistani huomautetaan, jos teen samaa virhettä kerta toisensa perään.
Mutta anyway, dokumentissa ollut useamman lahjakkaan lapsen perhe vaikutti hieman uskonnollisesti värittyneeltä, joten heitä kävi sääliksi. Eikä sekään mitään hyvää kasvatusta välttämättä ole, että poika laskee laskuja päivät pitkät vain siksi, että sattuu olemaan siinä hyvä, jolloin muun luonteen kehitys jää puolitiehen. Mielenkiintoista nähdä miten lapset kehittyvät lähivuosina. Kuka päätyy laiskaksi hipiksi ja kuka onnistuu selviämään parhaiten, kun erot hitaammin kypsyviin lahjakkuuksiin alkavat tasoittua ja oma lahjakkuus ei ehkä enää olekaan niin silmiinpistävää?
***
Video supervaikeasta Super Mario -kentästä on tavallaan aika hyvä vertaus omalle oppimisprosessilleni. Kun yritän ymmärtää uutta asiaa, touhu on samanlaista yritystä ja epäonnistumista kerta toisensa perään. Luen jostakin kiehtovasta asiasta, seuraan linkkejä lisätietoon ja yritän päivittää aivojeni maailmankuvaa vastaamaan uutta tietoa ja ulkopuolista todellisuutta mahdollisimman tarkasti, pakata tietoa jonkinlaiseen omaksuttavaan muotoon ja luoda siitä aivoilleni sopivaa pienoismallia. Mutta törmään jatkuvasti siihen, ettei muistini ja nopeuteni yksinkertaisesti riitä. Putoan kuoppaan, aloitan alusta, putoan uudelleen kuoppaan, aloitan alusta ja kun viimein pääsen kuopan ylitse, lyön pääni näkymättömään palikkaan. Saan kai jotain masokistista nautintoa siitä, että hakkaan päätä kattoon ja yritän pakottaa aivoni tekemään kerta toisensa jälkeen sellaista mihin niiltä ei tahdo löytyä nopeutta eikä muistia.Kuinka nopeasti tehokkaampi äly oppisi pelaamaan supervaikean Super Marion läpi? Se ei ainakaan tekisi samoja virheitä monta kertaa peräkkäin, osaisi yleistää aiemmin opitun nopeammin ja nähdä pikaisesti mihin kenttäsuunnittelija on todennäköisesti asetellut ansat. Eikä sillä olisi lihallisen sormikoordinaation aiheuttamia vahinkopainalluksia vaivoinaan. Menisi ehkä tunti tai pari siihen mihin minulla kuluisi päiviä tai viikkoja. Sitten superäly voisi jo alkaa tekemään speedruneja, jos sitä jaksaisi kiinnostaa. Ratkaisemattomien ongelmien ratkaisuun kuluisi ehkä pari päivää. Ja lisäksi se ehkä pystyisi selittämään ratkaisut niin, että tyhmemmätkin tajuaisivat - simpanssinkin varmaan saisi opetettua pelaamaan kentän läpi, jos vain tietäisi juuri sopivat opetusmetodit. Ihmisen voisi saada imitoimaan superälyä tiukalla koulutuksella, valmiilla reittisuunnitelmilla ja sopivilla työkaluilla. Vaikka edelleen tuntisikin olevansa ainoa aidosti sivistynyt henkilö barbaarien joukossa, muut voisi pukea siististi ja saada näyttelemään sivistynyttä. Ja näin keinotekoinen sivistys muuttuisi lopulta aidoksi.
Ongelmia tuijottaessa alkaa hyvin äkkiä tuntua siltä, että kaikki resurssit täytyisi keskittää tehokkaamman älyn rakentamiseen. Miksi tuhlata aikaa solmujen availuun lihallisilla sormilla, kun voisi keskittyä teräksisen miekan takomiseen? Pienten ongelmien kanssa painiminen tai älyn keskittäminen shakin pelaamiseen on ajan ja ajatusten tuhlausta. Kansituolien järjestelyä Titanicilla ja tappelua pyörävajan väristä, kun ydinvoimalan rakentaminen on liian monimutkainen aihe. Pelkkä pelin läpäisy normaalilla vaikeustasolla ei riitä, täytyy ryhtyä ajattelemaan speedrunnereiden tasolla. Ensiksi täytyy opetella pitämään siitä, että hakkaa päätään seinään supervaikeiden asioiden kanssa Nightmare-tasolla ja toiseksi täytyy opetella pitämään siitä, että hakkaa päätään seinään tärkeiden, epämääräisten ja vähän instant-nautintoa antavien supervaikeiden asioiden kanssa sen sijaan, että hakkaisi päätään seinään jonkin tietokonepelin vuoksi.
Sellaiseen pystyviä ihmisiä on harvassa. Jos hoksaa yhdenkin ihmisen, jolla riittää aivokapasiteettia ja joka pystyy hakkaamaan päätään seinään tärkeän, supervaikean asian kanssa päivästä toiseen, häntä kannattaa tukea. Voi tietysti tuntua nurinkuriselta, että annetaan lisää sellaiselle, jolla on jo eniten resursseja ja motivaatiota, mutta paine täytyy keskittää siihen terävimpään kärkeen, joka käyttää kaiken aikansa oppiakseen pelaamaan tärkeimmän pelin läpi, jotta perässä tulevilla olisi helpompaa.
I know that we are all missing the obvious, every day.
***
Linkkejä muistiin
Skin signals betray a gamer's moves - Peli tietää mitä teet 2 sekuntia ennen kuin teet sen.
Muscular films promise bodyparts and biomachines - Lihassoluja yhdistettynä polymeerikalvoihin.
Microrobots made from heart muscles - Sydänlihassoluja kasvatettuna mikroskooppisen robottiluurangon päälle.
Thinking of words can guide your wheelchair - Ambientin teklepaattisesti ohjattava pyörätuoli.
Vielä kaksi lainausta, jotka kertovat keinotekoisen maailman muuttumisesta arkitodellisuudeksi ja todellisen maailman muuttumisesta viidakkoseikkailuksi, jossa vieraillaan silloin tällöin sivistyneen elämän ulkopuolella:
Through the Looking Glass - William Gibson
"When I wrote 'Neuromancer' " almost 25 years ago, he says, "cyberspace was there, and we were here. In 2007, what we no longer bother to call cyberspace is here, and those increasingly rare moments of nonconnectivity are there.Don't Dismiss Online Relationships as Fantasy
A Wall Street Journal article described a couple who met online three years ago and whose offline marriage is now on the rocks because of the husband's immersion in Second Life. Or maybe he initially immersed himself in Second Life because the marriage wasn't going so well; it's hard to tell. Either way, his dedicated online involvement includes owning several businesses, adopting two dogs and getting married. He downplays his in-world marriage as "part of the game," a fantasy he and his Second Life partner have no intention of pursuing offline. Yet I find it unlikely that a person would devote the majority of his working hours to something that is simply "a game."
1 kommentti:
Tuoreeltaan kiittäen tuosta Super Mario -linkistä. Nauratti niin, ettei meinannut tuolilla pysyä. Nyt jaksaa taas parantaa maailmaa.
Lähetä kommentti