Kosmista aivosähköä

Aivotrusti on selvästi ihastunut minuun.

Kuitenkin Yksityisetsivän kuva joka päivä uusia virikkeitä ympäristöstä hakevasta superihmisestä vaikuttaa hivenen mielikuvituksettomalta. Se ei ole mullistava visio, vaan luonteva osa jatkumoa, jossa vähenevä pakollinen työnteko korvautuu uusien virikkeiden etsimisellä ja luomisella. Sen sijaan, että uusia villityksiä yritettäisiin rakentaa ympäristöön, ihmisen ulkopuolelle, olisi paljon yksinkertaisempaa, helpompaa, tehokkaampaa, ympäristöystävällisempää ja nopeampaa muokata ihmisen mieltä niin, että tämä pystyy ottamaan samasta ympäristöstä enemmän irti.

Ihmismielen muokkaus on minulle kenties niin itsestään selvä asia, ettei sitä tule tarpeeksi painotettua. ”Surely there is some way for us to be both more rational and more joyful”, kuten Carl Feynman asian ilmaisi. Ei ole kysymys valinnasta kahden maailman välillä. Sen sijaan, että olisimme onnellisia vain omassa päässämme, voisimme olla onnellisia sekä omassa päässämme että tehdä koko maailmasta onnellisen.

Minä olen pyrkinyt ennen kaikkea siihen, että pystyn itse määräämään oman onnellisuuden tasoni. Olen luonut itselleni "sisäisen rauhan", jos näin perinteisesti sanotaan (huomatkaa sana ’luonut’). Sisäinen rauha ei ole kuitenkaan mikään tietty pysyvä tila, vaan jatkuvasti kehittyvä prosessi. Otan joka päivä enemmän iloa irti ympäristöstäni ja samalla luon enemmän iloa ympäristööni (imukykyisimmät ovat parhaita säteilijöitä). En pelkää kuolemaa, vaikka haluan olla kuolematon; en inhoa ihmiskehoa, vaikka haluan kyborgikehon; en vihaa maailmaa, vaikka haluan muuttaa sen; en ole onneton, mutta haluan silti olla onnellisempi.

Ikuisesti eläessäni hauskuuden määrä kasvaisi koko ajan vain suuremmaksi ja nauttisin yhä enemmän pienistäkin asioista. Älykkyyteni kasvaessa en näkisi rutiinitehtäviä automaattisesti tylsinä, vaan voisin säätää niistä hauskoja. Voisin suorittaa useampia hauskoja rutiineja samalla kertaa, ja lisäksi katsoa rutiinien muodostamaa monimutkaista kokonaisuutta ikään kuin ulkoapäin ja saada lisää hauskuutta vielä siitäkin. Miksei vanhoihin virikkeisiin voisi yhdistää aivoissaan samankaltaisia onnellisuustuntemuksia kuin uusiinkin virikkeisiin? Uudet virikkeet vain lisäisivät onnellisuuden tiilikasaan lisää onnellisuustiiliä ja onnellisuus kasvaisi koko ajan. Onnellisuuden legopalikan pitäisi olla sellainen, että sen voi yhdistää mihin tahansa muuhun palikkaan ja kääntää säätimen yhdelletoista - ja parempi olisi tietysti yhdistää palikka sellaisiin asioihin, jotka ovat hyödyllisiä.

Saatan olla näin sanoessani aikamoinen pessimisti, mutta jos muinaisista oloista vähennetään ympäristön aiheuttama fyysinen tuska (sairaudet ynnä muut), olemmeko paljoakaan onnellisempia?

Se riippuu siitä, mitä itse haluat. Jos haluat olla onnellisempi, teet itsestäsi onnellisemman. Yksinkertainen juttu. Fyysisen tuskan poistaminen tekee meistä onnellisempia, jos haluamme sen tekevän meistä onnellisempia. Voimme myös ohjelmoida itsemme nauttimaan fyysisestä tuskasta, mutta onko se sitten järkevää? Onnellisuus-palikan voi yhdistää joko Maailmanpelastus-palikkaan tai Maailmantuho-palikkaan, mutta päättelemme järjellä, että kannattaa yhdistää se mieluummin Maailmanpelastus-palikkaan, koska se on selviytymisen kannalta parempi vaihtoehto. Ja kas! Olemme äärettömän onnellisia siitä, että saamme pelastaa maailman!

Täytyy siis valita tietoisesti järkevä (”filosofisesti hyväksyttävä”) tapa olla onnellinen. Ei riitä, että yhdistää ON/OFF -kytkimen aivojen mielihyväkeskukseen ja laittaa sen pysyvästi ON-asentoon. Voit olla onnellinen maatessasi huumeista sekaisin katuojassa, mutta se ei edistä omaa selviytymistäsi eikä pelasta sademetsiä. Se ei ole järkevä tapa olla onnellinen. Saat toki valita sen, jos todella niin haluat, mutta eikö olisikin mukavampaa olla onnellinen ja pelastaa samalla maailma?

Oletko koskaan kokenut sellaista ohimenevää hetkeä, jolloin tunnet pystyväsi näkemään "maailmankaikkeuden hiekanmurusessa" tai luulet lopultakin "ymmärtäväsi kaiken" (enkä nyt välttämättä puhu huumekokeiluistasi)? Mitä jos tuota hetkeä pystyttäisiin venyttämään iäisyyksiin?

Muistan erään kerran, kun näin selväunta (olin siis unessa ja tiesin näkeväni unta - lucid dreaming), jossa päätin ottaa unestani kaiken irti ja ryhdyin muokkaamaan uniympäristöä ajatuksen voimalla. Seinät vääntyilivät kuin Dark City –leffassa, ikkunalasi muuttui nestemäiseksi ja sitten kohosin lentoon sen lävitse. Lensin avaruuteen, ojentelin käsilläni kohti tähtiä ja siirtelin niitä hieman tiiviimpään kasaan. Sitten tajusin, että minun pitäisikin muokata itseäni, joten aloin kasvattamaan päätäni (heh) yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tunsin ymmärtäväni universumia täydellisesti ja olevani yhtä sen kanssa. Tätä tilaa jatkui niin pitkään, että aloin jo ihmetellä, että milloinkas minä herään tästä unesta!

Mietin myöhemmin untani niin, että jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiset ehkä pystyisivät muokkaamaan todellisuutta näin, mutta samalla myös ajamaan aivoissaan virtuaalista mallia siitä, miten muokkaisivat todellisuutta. Malli ja todellisuus voisivat yhdistyä niin, että virtuaalimalli muokkaisi todellisuutta ja todellisuus muokkaisi virtuaalimallia. Ei voisi erottaa rajaa, missä virtuaalitodellisuus alkaa ja todellisuus loppuu. Sisäinen olisi ulkoista ja ulkoinen sisäistä. Jokainen ajatus tulisi todeksi välittömästi, mukaan lukien ajatukset uusista todellisuuksista ja virtuaalimalleista – ja itseasiassa koko tämä prosessi tapahtuisi vain jokaisen ihmisen omissa aivoissa ja se ”aito todellisuus”, jossa kaikki nämä nukkuvat ihmiset hallitsisivat omia päänsisäisiä multiversumeitaan, olisi hiekanhyvän kokoiseksi puristunut universumi ajan lopussa (kyllä, tykkään tuumailla kosmisia asioita aina välillä).

Haluaisinko sitten venyttää tuollaista pysähtynyttä kosmisen ymmärryksen hetkeä ikuiseksi? En, vaan haluaisin venyttää uusia kosmisen ymmärryksen tiloja synnyttävän prosessin ikuiseksi. Jokainen hetki olisi uusi, erilainen ja muuttuva kosminen ymmärrys, ei staattinen tila.

P.S. Yksityisetsivä tuntuu myös aliarvioivan rutiinien ja pysyvyyden merkityksen tyydyttävässä elämässä. Vaikka aihe tulisi jättää toiseen kertaan käsiteltäväksi, kerron tämän: monissa psykologian alan tutkimuksissa on todettu — ja myös itse voin tämän jossain määrin vahvistaa — että pitkäaikaisin tyytyväisyys saavutetaan hyvien ihmissuhteiden ja terveyden avulla, mikä on tietysti ymmärrettävää myös evoluutiopsykologiselta näkökannalta. Ja pointtihan oli se, että nämä asiat tuskin muuta ovat kuin toistoa ja pysyvyyttä

Jos voimme ohjelmoida ihmisen pitämään jatkuvasta toistosta ja voimme ohjelmoida ihmisen pitämään jatkuvasta muutoksesta, voimme kai ohjelmoida ihmisen pitämään molemmista yhtä aikaa. Joulu-rutiini pysyy, vaikka jokainen joulu onkin erilainen. Tunnemme itsemme joka päivä terveiksi, vaikka terveytemme ei olekaan samanlainen joka päivä, ja ihmissuhteemme tuntuvat pysyviltä rutiineilta, vaikka ne muuttuvat joka päivä. Voimme syödä samalta maistuvia perunalastuja kerta toisensa jälkeen, koska jokainen syömistapahtuma on hieman erilainen; jos vain kelaisimme samaa perunalastun syöntitapahtumaa eteen- ja taaksepäin aivoissamme kokien sen aina samanlaisena, siihen tylsistyisi melko nopeasti. Katsomme tätä asiaa vain eri kulmista: päällepäin rutiinilta näyttävä järjestys näyttääkin tarkemmin katsoessa koko ajan muuttuvalta kaaokselta. Sinä katsot shakkipelin sääntöjä, jotka ovat aina samat - minä katson itse peliä, joka on aina erilainen.

Jos rankasti yksinkertaistetaan, niin evoluutiopsykologian avulla näemme langat, joilla meitä ohjaillaan ja transhumanismi antaa meille sakset, joilla voimme katkaista nuo langat.

Hedonistic Imperativea kannattaa tietty mainostaa, kuten myös Eliezer Yudkowskyn Singularity Fun Theorya:

Nonetheless, it remains extremely extremely true that if you want to save the world, now would be a good time, because you are never ever going to get a better chance to save the world than being a human on pre-Singularity Earth. Personally I feel that saving the world should be done for the sake of the world rather than the sake of the warm fuzzy feeling that goes with saving the world, because the former morally outweighs the latter by a factor of, oh, at least six billion or so. However, I personally see nothing wrong with enjoying the warm fuzzy feeling if you happen to be saving the world anyway.