Uudet vaistot

Ihmissuhteet-blogi ilahduttaa minua kritiikillä:

Eivät ihmiset osaa vastustaa yök-reaktioitaan. Jotkut ihmiset pystyvät toimimaan niiden antamien ohjeiden vastaisesti, mutta yök-reaktiot eivät häviä silti minnekään. Joistakin yök-reaktioista on mahdollista päästä eroon totuttelemisen kautta, mutta onko lopputulos vaivan arvoinen?

Ja jatkaa vielä inhosta:

Inhoa selitetään kahdella kilpailevalla teorialla. Antropologinen kulttuurin aiheuttama inhoteoria ja evolutiivinen teoria. Val Curtis on sitä mieltä, että inhon tarkoitus on pitää ihmiset terveinä sitä kautta, että ihmiset välttelevät inhotessaan mahdollisia taudinaiheuttajia, kuten sylkeä, räkää, haavoja, paiseita, pilaantunutta ruokaa ja rottia. Inho on luultavasti perusolemukseltaan käyttäytymispuolustus tauteja vastaan.

Aivotrustin Henri ottaa kulttuurievoluution ja geenievoluution muna/kana -suhteen esiin kommenttiosastolla:

Ihmiselämä on jo niin kauan ollut sosiaalista ja älyllisesti melko kehittynyttä, että monien alkukantaisten viettien *hallitsemisesta* on tullut evoluution kannalta adaptiivista (perimän leviämistä edistävää). Muihin eläimiin verrattuna esimerkiksi seksuaalisten halujen tukahduttaminen on ihmisillä huippuunsa kehittynyt, tehokas ns. pitkän aikavälin strategia. Nykyiset olosuhteet huomioon ottaen tämä kehitys voisi olla vielä edistyneempää, sillä ikäviä merkkejä alkukantaisista lyhyen aikavälin strategioista on edelleen paljon: tappelijat, tappajat, avionrikkojat, riskeihin rikollisiin rakastuvat, päihdeongelmaiset, raiskaajat...

Lausutaan kuten kirjoitetaan -blogin Dyro iskee myös suoraan Kassiaanisen ajattelun ytimeen kommenteissa:

Inho on hankala tunne, sillä yhtäältä sillä on biologiasta peräisin oleva totuusarvo (pilaantunut ruoka on vaarallista), ja toisaalta taas yksilön psyykestä ja ympäröivästä kulttuurista peräisin oleva "melkein-totuusarvo". Yök-reaktion poliittinen käyttö on todella vaarallista, on hyvin helppoa saada ihmiset inhoamaan jotakin asiaa, ja vielä uskomaan, että pelkän inhon perusteella voidaan tehdä moraaliarvostelmia.

Spessuu matskuu kehissä, sanoisi hoppari.

Omien seksihalujensa tai yök-reaktioidensa hallinta voi tuntua ylitsepääsemättömältä ongelmalta vuosituhansia kestäneen geneettisen orjuuden jälkeen, mutta se ei ole mahdotonta – kaikki on kiinni tahdonvoimasta ja itsekurista (ja jos ne eivät auta, niin lääkkeistä, ja myöhemmin bioteknologiasta ja nanoteknologiasta). Jos ei edes yritä hallita reaktioitaan, ei niitä opikaan hallitsemaan. Ja kyse on nimenomaan hallinnasta, ei kieltäymyksestä. Kun hallitset seksuaalisuuttasi sen sijaan, että seksuaalisuutesi hallitsee sinua, se on vapauttavaa eikä kahlitsevaa. Pystyt itse päättämään mitä haluat, ketä haluat ja milloin haluat sen sijaan, että haluaisit hallitsemattomasti jokaista ohikulkevaa isorintaista naista tai leveäharteista miestä. Geeniensä vastustaminen näin perustavanlaatuisissa asioissa vaatii kenties vuosien harjoittelua ja totuttautumista, mutta se on mahdollista - ja vaivan arvoista minun mielestäni.

Yök-reaktioiden suhteen samoin: voit järkeäsi käyttämällä päättää, mitä on syytä inhota ja mitä ei. Se, mitä ihmisten kannatti inhota metsästäjä-keräilijöinä (ns. luonnollinen reaktio), ei käy yhteen tämän päivän tietämyksen ja kehityksen kanssa. Matelija-aivot pystyvät nielemään omaa sylkeään ilman ongelmia niin kauan kuin oma sylki on suussa, mutta jos sylkäisee lasiin, niin oman syljen juominen ei enää tunnukaan oikealta – syljestä on tullut kehon ulkopuolista, inhottavaa limaa. Räkää voi imaista sisäänpäin, kun se on nenässä, mutta heti kun se on tullut nenästä ulos, se on inhottavaa. Se ei tunnu enää osalta itseä. Syljen tapauksessa järkevät aivot sanoisivat, että ”se on vain sitä samaa sylkeä vaikka onkin lasissa, juo pois äläkä yökkäile” ja nuhan tapauksessa järkevät aivot sanoisivat ”räkä on viruslimaa, vaikka se on nenässäsi ja tuntuu osalta sinua, joten kannattaa niistää se pois”. Hallitsemalla yök-reaktioita saat yök-reaktioista irti enemmän hyötyä. Alkoholi täytyy nähdä tietoisesti huonona ravintona; ei huonona pelkän ensimaistelulla tulevan tiedostamattoman yök-reaktion vuoksi, eikä hyvänä pelkän tottumuksesta johtuvan nam-reaktion vuoksi.

On siis kaksi vaihtoehtoa: joko yrität pärjäillä vanhoilla, ristiriitaisilla vaistoilla uudessa ympäristössä tai sitten opettelet tietoisesti uudet vaistot, jotka sopivat paremmin uuteen ympäristöön. Kumpi kuulostaa selviytymisen kannalta järkevämmältä? Oman geeniperimän muuntelu, sydämen korvaaminen sian sydämellä tai implantin liittäminen pääkalloon saattaa tuntua inhottavalta, koska omaan kehoon kohdistuvat muutokset tuntuvat usein etukäteen sairauksilta eivätkä parannuksilta. Tällaisten muutosten hyödyllisyyttä täytyy arvioida järjellä eikä tunteilla.

Tekeekö tunteiden tietoinen hallinta meistä sitten tunteettomia robotteja? Ei, vaan se tekee meistä vähemmän robotteja. Olemme nyt robotteja, joita ristiriitaiset tavat, vietit ja reaktiot ohjailevat sinne tänne hetkellisiä huvituksia etsien. Kun pystymme itse hallitsemaan tunteitamme ja ruumiillisia toimintojamme – kääntämällä seksihalut päälle ja pois käskystä tai pysäyttämään verenkiertomme tarvittaessa - olemme päässeet robottivaiheemme ohitse ja saavuttaneet tietynlaisen posthumaaniuden (vanhoja vaistojaan voi ajaa sitten virtuaalisesti, jos tekee mieli palata hetkeksi menneisyyteen).

Ihmiset ajattelevat asioita liian menneisyyspainotteisesti. Meidän on päästävä irti alkukantaisista lyhyen aikavälin strategioista, jos aiomme saada kehitystä aikaan. Matelija-aivot täytyy pistää tarkkailun alle ja tiukkaan kontrolliin.

Linkit
Will Wilkinson aiheesta viime vuonna.
Nick Bostromin In Defense of Posthuman Dignity