Rautamieli

Tiedemiehen blogi kirjoittaa: Aivot eivät nykytietämyksen mukaan ole arkkitehtuuriltaan likipitäenkään Von Neumannin koneen kaltainen laite, jossa muisti sisältää datan ja softan erillään itse suorittimesta. Aivoissa ei yksinkertaisesti ole erillistä ohjelmistoa ja koneistoa, vaan ne on loppuun asti toteutettu raudalla.

Aivan, mutta aivot eivät silti itsessään ole se ohjelma, jota aivot pyörittävät. Rauta ei ajattele, vaan raudasta esiin nouseva mieli ajattelee. Shakkipeli voi olla kokonaan rautaa, mutta peliä ei synny ilman sääntöjä, joilla raudanpalasia liikutellaan. Mieli ei ole raudassa, vaan siinä miten raudanpalaset liikkuvat. Aivot eivät ole niinkuin kotitietokone, mutta yhtäläisyydet ovat selkeät. (linkki: Computational Theory of Mind). Olemme kai tästä asiasta samaa mieltä.

Tarkoituksenani ei ole missään nimessä väittää, että tietoisuutta ei voisi esiintyä arkkitehtuurissa jossa rauta ja softa on erillään. Mielestäni vain tarvitaan todella pitkälle meneviä, testattuja teorioita siitä, miten aivojen rauta todella toteuttaa minkäkin mentaalisen toiminnon, ennenkuin voidaan edes kuvitella voitavan suunnitella sellaista tutkimusta, jossa tähdättäisiin itse tietoisuuden siirtämiseen.

Kyllä. Aivojen softan ja raudan erottaminen ensin toisistaan ja sitten softan siirtäminen koneeseen on pitkän linjan projekti. Sitä kannattaa aloitella hyvissä ajoin. Korjaus: Mielen lataaminen koneelle pitäisi periaatteessa onnistua pelkällä raudan tuntemisella ja mallintamisella. On siinäkin kyllä hommaa riittämiin.

Ja tämäkin sivuuttaa sen näkemykseni, jonka mukaan tietoisuus ja käsitys minästä on vain sosiaalinen sopimus, jolla ylläpidetään persoonallisuuskulttia ja kontrolloidaan ihmisten viettejä. Miksi koneistettu tajunta tarvitsisi minän tai erillisyyden kokemusta. Todennäköisesti koneistetulle supertajunnalle riittää ihmisten tiedot, henkilökohtaisilla kokemuksilla ei vain ole sitten tulevaisuudessa mitään merkitystä.

Eivätkö henkilökohtaiset kokemukset sitten kuulu mukaan tähän tietoon? Minä näen minuuden ennenkaikkea jatkumona, ja tämä jatkumo voi tietysti johtaa myös minän häviämiseen. En kuitenkaan näe minäni häviämistä toivottavana päätepisteenä jatkumolle. Vaikka minuus onkin vain tarina, jota kerron itselleni, haluan pitää tarinasta kiinni, koska mitään muuta minäähän minulla ei (vielä ainakaan) ole.

Ajatus "itsestä" on muutenkin kovin lapsellinen, mutta valitettavan tarpeellinen meidän mädännäisessä yhteiskunnassamme. Suurin itseäni ikävystyttävä pointti transhumanistisissa utopioissa on niiden ylenpalttinen egoismi ja narsistisuus. Se paljon puhuttu singulariteetti onneksi hävittää egot, identiteetit, minät ja itsetietoisuudet. Ne kun ovat turhia sitten, kun sosiaalisia eturistiriitoja ei enää ole.

Singulariteetista on kyllä melkoisen hankala sanoa, mitä sen jälkeen tapahtuu. Minuuden hävittävä singulariteetti olisi mielestäni huono juttu. Näkisin asian pikemminkin niin, että parhaimmassa tapauksessa voimme sekä pitää oman identiteettimme että olla kaikki yhtä. Minuus vs. yhteistietoisuus –vastakkainasettelu on turhan rajaava. Transhumanistina olen tällaista minuuden pakollista menettämistä vastaan. Yhteiskunta, joka pakottaa luopumaan identiteetistään, kuulostaa mädännäiseltä.

Transhumanismissa on kyse valinnanmahdollisuuksien lisäämisestä. Ihmisillä täytyy olla oikeus päästä identiteetistään eroon ja samoin täytyy olla oikeus pitää siitä kiinni. Tai valita molemmat. Jos sinä todella haluat menettää identiteettisi tulevaisuudessa, transhumanistit varmasti auttavat sinua pyrkimyksissäsi.