Hatusta vedetty vertaus

Tänään haluan kertoa taas kirjasta - Keith Johnstonen kirjasta Impro. Se kannattaisi myös mahdollisimman monen ihmisen lukea.

Keith Johnstone on improvisaatioteatterin suuri kehittäjä. Hän tuli kuuluisaksi huutelemalla näyttelijöille sellaisia ohjeita kuin ”Olkaa tylsempiä!” tai ”Olkaa itsestäänselvempiä!” tai ”Älkää keskittykö!”, mikä saattaa kuulostaa vähän oudolta tavalta opettaa asioita. Eikös improvisaation pitäisi olla luovaa ja arvaamatonta? Kyllä, mutta improvisaatiossa luovuutta ei löydä niin, että yrittäisi keksiä aina vain hurjempia ja mielikuvituksellisempia juttuja. Improvisaatiotilanteessa ei ole aikaa miettiä vaihtoehtoja ja valita niistä hauskinta, vaan täytyy hypätä tyhjän päälle ja sylkäistä ulos ne sanat, jotka ensimmäisinä tulevat mieleen. Täytyy valita itsestäänselvin asia.

Kun katsot sitä mikä on itsestäänselvää (englanniksi obvious), etkä lisää siihen mitään omasta päästäsi, olet obnoosissa. Obnoosi on tila, jossa näet asiat tasan sellaisina kuin ne ovat. Tämä on ”taiteilijanerojen” toimintaperiaate: mestarikirjailija ei näe kymmeniä vaihtoehtoisia juonipolkuja, joista hän pitkän harkinnan jälkeen valitsisi parhaimman, vaan hänelle on olemassa vain yksi mahdollinen juonipolku. Inspiroitunut taiteilija näkee vain yhden ainoan vaihtoehdon, joka on pakko valita. Kivenveistäjä näkee kiven sisässä vain yhden patsaan, ei useampia. Improvisaattori ei näe esityksessään vaihtoehtoja vaan itsestäänselvyyksiä kerta toisensa jälkeen, ja juuri tuo esityksen vaivattomuus vetoaa katsojiin. Se tekee siitä luovaa ja arvaamatonta.

Wim Wenger käyttää tällaisesta improvisaatiotekniikasta termiä Image Streaming, ja on mielestäni oikeassa sanoessaan, että tällaisella tekniikalla voi kehittää itseään älykkäämmäksi (luova älykkyys kehittyy aivan varmasti). Hän on myös kirjoittanut kirjan nimeltä Discovering the Obvious, mikä on erittäin itsestäänselvä nimi luovuudesta ja innovaatioista kertovalle kirjalle. Tekniikka perustuu yksinkertaisesti siihen, että kun esittää itselleen ongelman, sitä kannattaa alkaa ratkaisemaan vapauttamalla mieli kaikista estoista ja menemällä sinne minne itsestäänselvyydet ohjaavat.

Paras improvisaattori toimii kuin hypnoosissa: hän ei ajattele, hän vain toimii. Kaikki estot poistuvat ja jäljelle jää pelkkä mielessä tappelevien demonien kaaos. Näyttelijä vajoaa transsiin ja toimii ”jonkun korkeamman voiman ohjauksessa” kuin unissakävelijä. Shamaanien ja poppamiesten mainostamaa korkeampaa tietoisuutta ei kuitenkaan ole olemassa, vaan kaikki lähtee näyttelijän omista aivoista. Tietoinen mieli on lähetetty pakkolomalle ja tilalla on pelkkä reagointi, matalampi tietoisuus. Sama tilanne on myös huumeiden käyttäjillä: he luulevat saavuttavansa korkeamman tajunnan tason, vaikka todellisuudessa saavuttavatkin matalamman.

Normaalissa elämässä tietoisuuttaan ei voi unohtaa samalla tavalla kuin näyttämöllä tai maalatessaan tai keksintöjä tehdessään. Emme sano ensimmäisiä mieleemme tulevia asioita, koska pelkäämme niiden olevan sopimattomia, typeriä tai perverssejä; pelkäämme niiden paljastavan liikaa itsestämme, pelkäämme tulevamme väärinymmärretyiksi tai että meille nauretaan. Haluamme säilyttää sen kuvan, joka meillä on itsestämme ja haluamme säilyttää kuvan itsestämme muiden silmissä. Monia pysäyttää näyttämöllä sama itsetietoisuuden kahle: ”En voi sanoa mitä mieleen juolahtaa, mitä muutkin sitten ajattelevat, parempi näyttää siltä kuin muka yrittäisin ja kerätä ihmisten säälipisteet, että yritin parhaani...”

Näin meillä on edessämme epäluova ja epäkiinnostava ihminen. Hän on kuin syöksylaskija, joka pysähtyy jokaisen kepin kohdalla miettimään pitäisikö sittenkään edetä - ja katsojat odottavat vaivaantuneina ja kyllästyneinä. Hän pelkää omia ajatuksiaan; ne ovat liian omituisia ja pelottavia, joten hän yrittää olla ajattelematta niitä. Terveet ihmiset pelkäävät olevansa hulluja ajatellessaan asioita, joita eivät usko kenenkään muun ajattelevan. Mutta uskokaa tai älkää: kaikki terveet ihmiset ajattelevat yhtä hulluja ja sairaita asioita kuin sinäkin. Heilläkin on samanlaisia kivitissejä tai ilmakitaroita mielessään, ja heillä on myös samanlaiset sensuroijat päässään estämässä ylilyöntejä. Mielisairaaloiden käytävillä kulkee ihmisiä, jotka epäilevät jokaista oikkuaan osoitukseksi siitä, että on ihan oikein lukita heidät muurien sisäpuolelle.

Toinen mahdollisuus on sanoa heti alkuun, että ”en minä osaa piirtää” tai ”en minä keksi mitään”. Lapset eivät koskaan sanoisi tällaista, eivätkä sanoisi aboriginaalitkaan. He piirtäisivät ja keksisivät heti jotain. Vain sivistyneet ihmiset kieltäytyvät piirtämästä sanomalla ”en minä osaa”, koska kaikki luovuus lähtee estojen poistamisesta ja ajatusten vapauttamisesta, ja tällainen villiys viittaa sivistymättömyyteen. Tavallinen ihminen pyrkii olemaan nimensä mukaisesti mahdollisimman tavallinen, tylsä ja normaali, jotta ei kiinnittäisi kenenkään huomiota eikä erottuisi joukosta.

Yksi tärkeä asia, joka pitäisi kaikkien ymmärtää, on tämä: kaikki esteet ovat omassa mielessäsi. It’s all in your mind. Jos näyttelijä väittäisi teatterikoulun ohjaajalle, ettei pysty näyttelemään homoseksuaalia, ohjaaja sanoisi tylysti: ”Tuo on este, poista se!”

Nyky-yhteiskunnassa estojen poistaminen sallitaan lähinnä viikonloppuisin alkoholin avustuksella. Tavalliset, tylsät ihmiset voivat vapautua hetkeksi estoistaan, koska heillä on tekosyy, johon vedota: alkoholi. Sekoilu ilman alkoholia ei käy, koska silloin pään sisällä oleva demonimaailma paljastuisi kaikille niin, ettei hulluista ajatuksistaan voisi syyttää muita kuin itseään. Täytyy olla jonkin ulkopuolisen vallassa voidakseen vapauttaa mielensä. Orjaleikeistä kiinnostuneet tahtovat, että mestari käskee heitä tekemään ”perverssejä” asioita, koska he ovat liian estyneitä tekemään niitä omasta vapaasta tahdostaan.

Mutta palatkaamme tämän (epäilemättä epätieteellisen) kuvastreamin jälkeen asiaan, eli Johnstonen Improon. Sen opetuksia ei ole tarkoitettu pelkästään näyttelijöille, vaan kaikille luovuudesta kiinnostuneille: kirjoittajille, maalareille - kenelle tahansa. Esimerkiksi luovaa kirjoittamista varten kirja tarjoilee kolme perussääntöä:

1. Luo rutiini ja riko se.
2. Älä peruuta tarinaa.
3. Ole itsestäänselvempi.

Erittäin hyviä ohjeita. Luodaan rutiini: mies kaivaa kuoppaa. Rikotaan rutiini: lapio kolahtaa johonkin kovaan. Tässä vaiheessa olisi jo selvästi väärin peruuttaa tarina esimerkiksi näin: mies nousee kuopasta ja lähtee pois. Ei, se ei käy – meidän on saatava tietää, mitä kuopassa on. Olkaamme itsestäänselvempiä: kuopassa on aarrearkku. Mies nostaa aarrearkun ja avaa sen. Se on täynnä kultarahoja. Mies on nyt rikas ja ostaa kartanon. Mies ui rahoissa ja ajelee limusiinilla ympäriinsä. Tässä vaiheessa meille on syntynyt taas uusi rutiini, joka täytyy itsestäänselvästi rikkoa: merirosvo tulee vaatimaan aarrearkkuaan takaisin...

Voit jatkaa tarinaa näitä perussääntöjä seuraamalla kuinka pitkään haluat. Tarinankerronnan sääntöjä on olemassa paljon muitakin, mutta nämä kolme auttavat jo ylös epäluovuuden suosta. Seuraavan kerran, kun vaikkapa lapsi pyytää sinua kertomaan iltasadun, sinun ei tarvitse väittää ”en minä muista yhtään satua” – otat vain ensimmäisen rutiinin, joka tulee mieleen ja rikot sen.

Free your mind! Ilmainen mielesi!

Totuus on tuolla ulkona. Valheet ovat pääsi sisällä.