Suuret muinaiset

Scifi-sarjoissa on usein jokin muinainen laji, joka on hävinnyt tai ”siirtynyt korkeampiin ulottuvuuksiin” miljoonia vuosia sitten. Yleensä näiden Suurten Muinaisten jäljiltä on jäänyt pienten lajien löydettäväksi valtavia, ränsistyviä kaupunkeja tai avaruusasemia tai omituisia ultrateknologisia laitteita, joita avaruusarkeologit löytävät aavikkoplaneettojen hiekan alta. Sitten he käynnistävät superlaitteen ja sotkeutuvat asioihin, joihin ihmiset eivät ole vielä valmiita. Tähän lauseeseen jakso yleensä päättyy ja artefakti joko tuhoutuu tai se haudataan takaisin maahan. Tai pistetään johonkin turvapaikkaan odottamaan sopivampaa aikaa ja korkeampaa kehitysastetta.

Sarjoissa on pakko pitää superteknologiat poissa kuvioista, jotta saataisiin draama pysymään koossa. Kaikki kävisi liian helposti ja vaivattomasti, jos hahmot olisivatkin kuolemattomia superihmisiä. Ajatelkaapa Babylon 5 -sarjaa, jossa Vorlonit olisivat pääosassa? Ei siinä hirveästi ihmissuhdedraamaa syntyisi. Vaateripustimet vain kävelisivät ympäriinsä ja kommunikoisivat telepatialla. Kukaan ei olisi mustasukkainen kenellekään, kukaan ei pettäisi ketään, kukaan ei vihaisi ketään – kaikki olisivat mukavan yksimielisiä, rauhallisia ja harmonisia. Tällaisten fiktiivisten esimerkkien valossa ihmiskunnan todellinen tulevaisuus näyttää sitten monien mielestä tylsältä paikalta, koska tulevaisuudessa ei olisi enää monimutkaisia ihmissuhdedraamoja viihdyttämässä meitä. Jos meistä kaikista tulee jotain Vorlonien tapaista, se on sitten dystopia ja olisi ollut parempi pysyä ihmismuodossa ja tunteidensa riepoteltavana.

Eli siis mitä? Ihmiset eivät ole valmiita ja se johtuu siitä, että he ovat liikaa kiinni ihmissuhdedraamoissa. Kun ufoilijoilta kysyy, mikseivät humanoidit laskeudu keskelle kaupunkia ja paljasta olemassaoloaan kaikille, ufoilijat vastaavat ettei ihmiskunta ole vielä valmis. Näillä perusteilla voikin sitten antaa vastauksen ufoilijoille: lopettakaa jatkuva jaarittelu tunteista ja ihmissuhteista ja olkaa loogisempia! Tunteidensa ja vaistojensa mukaan eläminen ei edusta korkeampaa ymmärrystä kosmoksesta vaan matalampaa. Järkevän asenteen ottamalla ihmiskunta tulee valmiiksi nopeammin ja korkeampaa kehitysastetta odottavat artefaktit voidaan kaivaa esiin kassakaapeista.

Intialaisissa elokuvissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, ettei niissä tapahdu ikinä mitään traagista (tai länsimaisen ihmisen näkökulmasta kylläkin tapahtuu, mutta intialaisen ihmisen mielestä ei). Tämä johtuu Intian kulttuurista, joka on läpikotaisin uskonnollinen: tragedian käsitettä ei ole olemassa, koska kaikki mikä ihmisille tapahtuu on oikein. Jos sankari kuolee kesken leffan, se ei ole tragedia - se oli tyypille ihan oikein, koska kuolema kertoo meille, että tyyppi oli luultavasti tehnyt jotain pahaa edellisessä elämässään ja nyt puntit vain tasattiin. Karman laki määrää, että tässä elämässä tapahtuva onnettomuus korvautuu seuraavassa elämässä, ja samoin on onnen kanssa. Kaikki on niinkuin pitääkin, tapahtui ihan mitä tahansa. Tunteiden näyttely on tahallaan liioiteltua ja sarjakuvamaista; nehän ovat pelkkää pinnallista fantasiaa, joiden alla jokainen vain alistuu tyynesti kohtaloonsa.

Minä näkisin tulevaisuuden paikkana, missä tarkastelemme tämän päivän ihmissuhdetragedioita samaan analyyttiseen tyyliin kuin nykyisin tarkastelemme vaikkapa apinoiden suhdetoimintaa (kunnon futuristit tietysti elävät jo tällaisessa tulevaisuudessa). Jotain muistumia statuksen korottamisesta rintaa takomalla tai lisääntymispartnerin houkuttelusta statustaan alentamalla löytyy tulevaisuuden ihmistenkin mielestä, mutta niitä ei katsota tragedioina vaan lämpimällä nostalgialla: ”Oi, kun silloin oltiin niin suloisen intohimoisia ja valitettiin särkyneistä sydämistä. Voi, kylläpäs minä silloin olinkin sukupuolisuuskeskeinen ja pesänrakentamishaluinen. Kylläpäs olin hassu, kun tuonkin takia itkin. Enpä osannut silloin vapauttaa itseäni geeniperimäni kahleista.”

South Parkissa oli jokin aika sitten jakso, jossa Kenny kuoli lopullisesti kantasolututkimuksen kieltämisen vuoksi. Monet pitivät jaksoa huonona ja valittelivat, että sarja on menettämässä otettaan ja absurdi huumori on häviämässä ”politiikan ja propagandan levittämisen” muodostuessa alapäähuumoria tärkeämmäksi. Minusta jakso oli hyvä. Se vei huumorin toiselle tasolle, missä itsekseen hymähtely TV:n ääressä muuttui niin kuivaksi, että se oli jo lähes traagista. Jos kyseessä ei olisi ollutkaan animaatio vaan näyttelijät olisivat olleet oikeita, monet katsojat olisivat kokeneet jakson ahdistavaksi ja surulliseksi. Minulla oli sellainen tunne, että katsoin ihmiskunnan emotionaalista tulevaisuutta: tragedia ja komedia yhdistyvät niin, että molemmista pystyi nauttimaan ilman itkua tai naurua.

Moni scifiharrastaja on varmaankin miettinyt tällaista: entäpä jos me ihmiset olemmekin niitä, joita uudet lajit tulevat kutsumaan Suuriksi Muinaisiksi? Jos maailmankaikkeudesta ei tosiaankaan löydy muuta älyllistä elämää kuin me itse (tämäkin mahdollisuus on otettava huomioon), meidän tehtävämme on täyttää maailmankaikkeus mahdollisimman monipuolisella elämällä. Kuljemme tähtien seassa kuin jättiläiset ja pudottelemme tyhjille planeetoille DNA-siemeniä, joista kehittyy sadan miljoonan vuoden kuluttua uusia muukalaislajeja. He lentelevät sitten planeetalta toiselle meidän jälkeemme jättämiä roskia keräillen ja miettivät päänsä puhki, mihin olemme menneet ja mikäs vekotin tämäkin on?

Tässä on kaksi luomaamme mystistä artefaktia, joiden edessä nuo tulevaisuuden ksenoarkeologit tulevat raapimaan päänsä puhki ihmetellen mitä ne ovat (via sl4.org):

Ensimmäinen artefakti on The Clock of the Long Now: valtava kellokoneisto, joka tikittää vain yhden kerran jokaisella kierroksellaan tähden ympäri. Joka sadannella kierroksella kuuluu gongin kumahdus. Kelloa tutkineet uskovat, että kymmenen tuhannen kierroksen välein pieni mekanismi ilmestyy esiin kellon sivusta ja päästää äänen. Viimeisintä tapausta ei ole todistettu miesmuistiin ja seuraavan kerran sen on laskettu tapahtuvan vasta 80 sukupolven kuluttua -- Kerrotaan, että Suuret Muinaiset rakensivat kellon vain muutamia vuosia ennen lähtöään sinne minne Suuret Muinaiset lähtevät. Kyseessä on siis tämä Long Now -kello.

Toinen (ja uusin) artefakti on Silicon Sphere: täydellisen pyöreä pallo, pyörein koskaan valmistettu esine. Niin pyöreä, että jos maapallo olisi yhtä pyöreä, Mount Everest olisi vain neljä metriä korkea. Sitä katsoessa on mahdotonta sanoa, pyöriikö se vai onko se levossa. Vain jos pölyhiukkanen laskeutuu pallon päälle, silmällä on jotain seurattavaa. Alienlaji ei kenties koskaan osaisi arvata, että pallon tarkoitus on vain toimia pysyvänä kilogramman painona. Kenties Silicon Sphere ei edes ole pyörein koskaan tehty pallo, vaan se voi ollakin kvartsipallo, josta löytyy kuva täältä.

Muut artefaktit - Timanttikirja, Oraakkeli ja Ajan Rengas - löytyvät täältä: The Clock of the Long Now and Other Artifacts (ja löytyvät ne myös Orion’s Armin sivuilta).


Lisäksi tänään täytyy nostaa esiin yksi olennaisen tärkeä keksintö, joka on vielä tekemättä: LUI.

Tämä keksintö siirtäisi meidät nykyisestä informaation aikakaudesta seuraavaan aikakauteen - symbioottiseen aikaan. Mikä sitten on symbioottinen aika? Se on yksi nimiehdotus seuraavalle aikakaudelle ja ihan yhtä epämääräinen kuin jo menneetkin aikakaudet. John Smart selittää oman näkemyksensä aikakausista kehitysspiraalilla. Lyhyesti sanoen symbioottisella ajalla jokaisella ihmisellä on äänellä ohjattava nettipääte mukanaan (hieman Kulttuurin tapaan) ja toimimme symbioosissa alemman luokan tekoälyjen ja eksperttisysteemien kanssa. Tällä tavoin jokaisella on yhteys kaikkeen maailman tietoon ja jokainen voi oppia mitä tahansa tekoäly avustajanaan - ja kaikki ihmiset ja tekoälyt ovat tietysti yhteydessä toisiinsa.