1.5.08

247

Liukuhihna ei ole ihmisen unelma-ammatti, mutta silti ihmiset tekevät päivästä toiseen ja vuodesta toiseen töitä, jotka toistuvat aina samanlaisina. Tällainen vakituinen työ on monen unelma - se tuo turvallisuutta ja pysyvyyttä. Elämää suunnitellaan eteenpäin vakituisen työn ehdoilla. Odotuksissa on se muutaman päivän loma, jolloin voi tehdä mitä haluaa, muina aikoina tehdään mitä vaaditaan.

Minulle tällainen ajattelutapa on ollut aina outo. Miksi järjestäisin elämäni pakkotyön ympärille? Ajatus siitä, että tekisin samaa työtä kerta toisensa jälkeen vuosi toisensa perään kuulostaa kamalalta. Tai yleensä sekin ajatus, että työ ei kehittyisi mitenkään vaan jatkuisi aina samanlaisena konemaisena rutiinina, kerta toisensa perään. Ajattelen töitä mieluummin projekteina, joilla on päämäärä ja loppu. Työskentelen tehdäkseni itseni työttömäksi. Orjuuden vastustajat eivät järjestä protestimarsseja voidakseen järjestää marsseja ikuisesti, he haluavat lakkauttaa orjuuden ja lopettaa marssinsa. Poliota hävittävät lääkärit eivät toivo, että he voisivat pitää työpaikkansa polionhävittäjinä ikuisesti, he haluavat saada työnsä tehtyä.

Jos valmistaisin ammatikseni kenkiä, en valmistaisi niitä sillä mielellä, että lapseni tai lapsenlapseni jatkaisivat ammattiani auringon räjähtämiseen asti. Edessäni häämöttäisi aina se hieno päivä, kun kenkiä valmistavat robotit tekevät minusta työttömän tai ihmiset kehittyvät kyborgeiksi, jotka eivät kenkiä tarvitse. Jos olisin poliisi, työskentelisin aina mielessäni se päivä, jolloin rikoksia ei enää tapahdu niin paljon, että minulle kannattaisi maksaa palkkaa. Työskentelen tehdäkseni itseni työttömäksi.

Entä jos olisin muusikko? Muusikkous olisi harrastus, en tekisi sitä rahan vuoksi. En olisi artisti, joka tekee musiikkia liukuhihnalta. Jokainen kappale olisi oma projektinsa, jolla on alkunsa ja loppunsa. Olisi hienoa nähdä valmistuneen kappaleen leviävän ilmaiseksi verkossa. Muusikkous olisi jotain, jota tekisin työttömänä. Jos rakastaisin kenkien valmistamista, valmistaisin niitä käsityönä riippumatta siitä menevätkö ne kaupaksi vai eivät.

Lapsena minun oli hirvittävän vaikea hyväksyä sitä, että jouduin heräämään kouluun aina samaan aikaan, tunnit kestivät tietyn ajan, jouduin syömään ja jouduin pitämään tauot tiettyinä aikoina. Koko ajatus siitä, että jouduin elämään yhteiskunnan asettaman kellon mukaan sen sijaan, että olisin elänyt oman biologisen kelloni mukaan, tuntui väärältä. Miksi minun pitäisi totella yhteiskunnan kelloa oman kelloni sijaan? Näin koulun tehtävänä koulia ihmisistä kellon mukaan marssivia nöyriä työläisiä, jotka työskentelevät status quon ja rahan vuoksi, eivät ihmislajin kehityksen vuoksi, eikä kellokoneiston lailla tikittävä yhteiskunta katsonut hyvällä niitä, jotka halusivat elää oravanpyörän ulkopuolella ja oman aikataulunsa mukaan. Häpeä, Harlekiini.

Ongelman olisi voinut korjata joko muuttamalla yhteiskunnan kelloa yksilöllisten erojen mukaan joustavammaksi tai tarjoamalla minulle lääkettä, joka olisi poistanut nukkumisen kokonaan ja tarjonnut mahdollisuuden synkata sisäisen kelloni yhteiskunnan kellon mukaan. Olisin valinnut lääkkeen. Mutta en olisi nähnyt sisäisen kelloni synkkaamista yhteiskunnan kelloon "sopeutumisena" siihen, että hyppään uraputkeen johtavaan "dystooppiseen" kellokoneistoon. En halua päästä nukkumisesta eroon, jotta voisin tehdä liukuhihnatöitä yövuorossa vaan koska haluan tehdä itsestäni työttömän mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Haluan synkata itseni kellokoneistoon, jotta voin tehdä kellokoneistosta tarpeettoman mahdollisimman pian.

Kellokoneisto on vain väline, jota käytämme siirtyessämme Kulttuuriin. Kellokoneisto on vain ikävä välivaihe, josta teemme info- ja nanorunsaudella tarpeettoman. Sitcom-kokoelmaboksien myyntiprojekti päättyy, kun ne ovat tarjolla kaikille ilmaiseksi. Sitcomin tekijät ovat työttömiä, heidän robottimainen juoksunsa oravanpyörässä on päättynyt ja heistä on tullut ihmisiä. He voivat tehdä vapaa-ajallaan sellaista sitcomia kuin heitä huvittaa.

Näen mielessäni jonon työläisiä, jotka muuttuvat roboteiksi astuessaan tehtaisiin ja palaavat illalla kotiin muuttuen taas ihmisiksi. Kysymys on minulle lähinnä siitä kuinka koneiksi meidän täytyy muuttua ennen kuin pystymme vapautumaan konemaisuuden kahleista ja olemaan kokopäiväisesti ihmisiä? Kuinka nopeasti lopetamme osa-aikaisen roboteiksi muuttumisen ja teemme itsestämme työttömiä? Emme halua olla yksinkertaisia rutiineja suorittavia robotteja vaan olentoja, jotka ovat inhimillisempiä kuin ihminen. Emme halua olla työkoneita, haluamme olla hauskanpitokoneita.

Aikoinaan 8 hour day movement vaati, että ihmisen päivittäiset 24 tuntia on jaettava kahdeksan tunnin työhön, kahdeksan tunnin vapaa-aikaan ja kahdeksan tunnin nukkumiseen (888). Työläiset marssivat vapun aikoihin 888-suunnitelman puolesta ja lakkoilivat ylitöitä vastaan. Minä haluaisin nähdä (en suinkaan 666-marssia, vaikka sekin olisi tyylikäs) vaan 247-marssin mahdollisimman pian.

24/7 hauskuutta. Ei pakkotyötä, ei pakkonukkumista.

Niin, hyvää vappua.

3 kommenttia:

Alari kirjoitti...

Unen tarve on yksilöllistä, joten kahdeksan tunnin liike on turhan kollektivistinen top-down-ajatus.

Itse olen myös miettinyt työnteon yhteiskunnallista järjestämistä. Nykyäänhän on yleisesti käytössä 5+2-järjestelmä, jossa on viisi arkipäivää ja kaksi lepopäivää. Tämähän tulee muinaisesta Palestiinasta, jossa Jumala kuulemma loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemännen. Jossain välissä 6+1-järjestelmästä siirryttiin 5+2-järjestelmään. Aikojen kuluessa ihmiset vain hyväksyivät tämän annettuna, eivätkä kyseenalaistaneet järjestelmän miellekkyyttä. Siten mekin olemme nyt tässä järjestelmässä.

Mielestäni tämä on tyhmä järjestelmä monestakin syystä. Ensinnäkin seitsemää päivää on hankala sovittaa kymmenjärjestelmään, johon matematiikkamme ja yleensäkin kaikki laskettavat asiat (kellon 24-60-60-järjestelmää ja tietokoneiden binäärijärjestelmää lukuunottamatta) perustuu. Toinen syy on psykologinen. Nykyjärjestelmässä ihmiset indoktrinoituvat inhoamaan työtä, koska viittä työpäivää vastaa kaksi lepopäivää ja sitten sama rundi uusiksi. Tästä seuraa asennevamma työtä kohtaan, monet esimerkiksi juovat liikaa alkoholia heti kun mahdollista eli perjantaisin, ja keksivät sanontoja kuten "vihaan maanantaita" ja "T.G.I.F." eli "Thank God It's Friday".

Parempi järjestelmä olisi sellainen, että joka toisena päivänä olisi työtä ja joka toisena vapaata. Tällöin yksilö käyttäisi yhtä paljon aikaa omaksi ilokseen ja yhteisön iloksi. Työpäivät voitaisiin sijoittaa puoliksi ja puoliksi, eli noin joka toinen tekisi töitä tänään ja ylihuomenna, loput taas huomenna ja sitten pitäisivät päivän vapaata, jne. Yhteiskunta toimisi 24-7-365, mutta ihmiset pyörittäisivät yhteiskuntaa vain joka toinen päivä. Jos yksi työvuoro kestäisi 8 tuntia ja vuorokaudessa olisi 24 tuntia, olisi työvuoroja yhteensä kuusi (3 parillisille ja 3 parittomille päiville). Lisäksi viikkojen tulisi olla kymmenpäiväisiä seitsenpäiväisten sijasta, kuukausien tasan 30 päivää, ja kaikki ylijäävät 5 päivää olisivat vuoden lopussa/alussa yhteisenä juhlakautena. Koska viikko olisi 10 päivää ja kuukausi 3 viikkoa, seurauksena olisi, että viikkojen ja kuukausien vaihtumista ei välttämättä edes havaitsisi muusta kuin vuodenaikojen vaihtumisesta: tämän viikon viimeinen päivä olisi vaikkapa lomapäivä, ja sitä seuraava päivä, uuden viikon ensimmäinen päivä, olisi työpäivä, juuri niin kuin kaksi päivää sitten, ja kahden päivän päästä. Viikkojen ja kuukausien vaihtuminen ei olisi mitenkään silmiinpistävää. Kaikki vain "sulautuisivat yhdeksi massaksi."

Vuoden lopussa on jo nyt erityinen juhlakausi, sillä viimeiseen 7 päivään sijoittuvat niin Joulu kuin Uusivuosikin. Tätä juhlakautta vain typistettäisiin parilla päivällä. Karkauspäivät lisättäisiin tähän juhlakauteen, ja näillä viidellä/kuudella päivällä olisi omat nimensä, eli arkeen palattaessa jatkettaisiin yksinkertaisesti uuden viikon alusta, kuin juhlakautta ei olisi ollutkaan.

Lisähyötynä jokainen vuosi olisi tasan edellisen kaltainen, joten samaa seinäkalenteria voisi käyttää vuodesta toiseen. Nythän joka vuodelle on oma kalenterinsa, mikä on materiaalin hukkakäyttöä. Lisäksi tietokoneiden kalenteriohjelmien tekeminen olisi helpompaa.

Tämän toteuttamiseksi tulisi tuottavuutta lisätä huomattavasti, sillä yksilöt tekisivät paljon vähemmän työtunteja (yhteensä 180x8=1440 vuosityötuntia per nenä).

Yksityisetsiva kirjoitti...

Olisihan se mukavaa, jos työpaikoilla uskallettaisiin olla kokeellisempia ja testattaisiin muitakin tahtilajeja. Viisi päivää vapaata, kaksi päivää työtä. Tai tunti työtä, tuntia taukoa.

Valitettavasti vanhat tavat istuvat tiukassa. Radikaalit muutokset aikatauluihin uhkaavat sekoittaa koko tämän muinaisten sääntöjen mukaan säädetyn kellokoneiston.

Anonyymi kirjoitti...

Yhteiskunnan teknologisen tason vuoksi noita liukuhihnatyöntekijöitä vielä tarvitaan, vaikka tietenkin se on huono juttu. Jos kaikki alkaisivat tekemään vain kivoja töitä niin se aika lailla lopettaisi nykyisen teknologisen kehityksen, kun taas nykypolitiikalla päästään Singulariteettiin 50 vuoden sisällä. Tosin nykyäänkin erittäin monet työt voitaisiin automatisoida, mutta niin ei tehdä koska on halvempaa palkata työntekijöitä, jopa Suomessa. Esim. kiinalaisissa tehtaissa logot maalataan usein reppuihin käsin jne.