Merkkejä muutoksesta

Näin 45 minuuttia -ohjelmassa reippaan pikkutytön, jolla oli kuuloimplantti kallossaan. Tuo insertti pitäisi näyttää kaikille niille, jotka väittävät teknologian epäinhimillistävän meitä. Aikuiset olivat turhaan huolissaan siitä, miten lapset suhtautuisivat implanttiin. Kun lisälaite tuli koulussa esille, sitä tutkittiin kiinnostuneena ja siihen totuttiin äkkiä. Ei se mikään ihme juttu ollutkaan. Pikkupojat olivat (luonnollisesti) kaikkein eniten kiinnostuneita implantista ja sen toiminnasta.

Tästä voikin antaa pienen vinkin naisille: Jos haluatte lisää huomiota miehiltä, hankkikaa itseenne kyborgiosia. Miehet taatusti räpläävät ja virittelevät teitä aamusta iltaan.

Kun futuristit tekevät ennustuksia kuten ”Kahdenkymmenen vuoden päästä kaikki ovat puoliksi kyborgeja”, saattaa mielikuvaksi jäädäkin se, että tässä eletään seuraavat 19 vuotta niin kuin ennenkin ja sitten PAM! Vuonna 2023 kaikki muuttuvat yhdessä yössä roboteiksi. Eihän se niin ole. Muutos tapahtuu pikkuhiljaa ja huomaamatta, yksi asia kerrallaan.

Ei siitä ole kauankaan, kun näin ensimmäistä kertaa naisen, jolla oli futuristisesti muotoiltu hands-free korvassaan. Ajattelin että jaa, tuollaisetkin ovat jo tulleet yleiseen käyttöön, siistiä. Kun näin yhden, seuraaviin ei enää niin kiinnittänytkään huomiota. Totuin niiden näkemiseen. Ensi vuonna kaupungilla saattaa tulla vastaan tyyppi, jolla on kännykkäimplantti kallossaan. Sekin kiinnittää huomion ensin, mutta siihen tottuu. Sitten tulee vastaan ehkä kuuromykkä, jolla on sekä kuuloimplantti kallossaan että puhesyntetisaattori kurkussaan. Tai sokea, jolla on keinotekoiset silmät ja keinosydän. Ja kuinka pitkään menee, että hiemankin likinäköiset haluavat implantin piilolinssien tai laserleikkauksen sijaan? Entä sitten, kun normaalinäköiset alkavat tahtoa silmiä, joilla voi zoomata ja ottaa digikuvia? Kelloja ja sykemittareita ja MP3-soittimia ihon alle? Salataskuja reiteen? USB-portin niskaan? Siihen saattaa mennä vain viisi vuotta, jos ollaan oikein reippaita.

Kahdenkymmenen vuoden päästä kaikki sitten tosiaan ovat puoliksi kyborgeja. Asiat ovat edenneet ihan omalla painollaan, pikkuhiljaa ja huomaamattomasti. Laitteita lisätään ja niihin totutaan. Kaikki tapahtuu ihan luonnollisesti. Ei se mikään ihme juttu ollutkaan. Laitteiden kiinnittäminen pysyvästi omaan kehoon voi tuntua ensin kamalalta ajatukselta, mutta kun ensimmäisen implantin on ottanut, siihen tottuu ja seuraavan ottaminen ei olekaan enää niin iso askel - sama juttu kuin lävistysten ja tatuointien kanssa.

Muistan miltä minusta tuntui lapsena, kun kävi selväksi, että joudun pitämään silmälaseja. Kokeilin liikkeessä eri malleja, tuijotin itseäni peilistä ja ajattelin, että elämäni muuttuu nyt aivan täysin. Lasit tuntuivat hirveän kömpelöiltä. En uskonut, että koskaan tottuisin niihin; ajattelin, että pidän niitä piilossa kotelossa ja käytän vain silloin kun tarvitsen. Nyt olen käyttänyt laseja yli 15 vuotta, enkä enää tavallaan osaa ajatella elämääni ilman niitä. Otan ne aamulla pöydältä ja laitan ne päähäni automaattisesti. Ne ovat osa minua. Kun tulevaisuudessa hankin implantteja kehooni, ne voivat tuntua ensin vierailta ja haluan ehkä irrottaa ne itsestäni välillä, mutta kun aikaa kuluu ja totun niihin, alan pitämään implantteja itseni osina enkä vieraina esineinä.

Lasken kännykkänikin jo osaksi itseäni. Se kulkee mukanani lähes aina ja olo ilman sitä tuntuu jotenkin vajaalta - melkein kuin olisi kuuro.

Linkkivinkki: Emeagwali (en minä lue artikkelia, katselen vain kuvia)