Mönkijöiden pomppulinna

Kylläpäs taas mieltä lämmitti, kun luin Tieteen Kuvalehden uusinta numeroa (15/2003). Marsissa on pian ruuhka-aika, sillä sinne on matkalla neljä luotainta. Perillä ne ovat joskus vuodenvaihteessa. Luotaimet laskeutuvat Marsiin pomppimalla, sillä ne on suojattu ympäriinsä joustavilla ilmatyynyillä. Olisi se vaan hienoa olla paikan päällä katsomassa, kun miljoonien arvoiset tutkimuslaitteet pomppivat punaisessa kivikossa kuin rantapallot.
Pomppimisen loputtua rantapallojen sisästä kuoriutuu mönkijöitä, jotka ajelevat ympäriinsä, sekä kaivuri, joka taputtelee Marsin pintaa tassullaan etsien vettä. On se vaan niin hellyttävää tämä huipputeknologia.

Mieleen muistuu Teletapit-sarjan tekijän haastattelu, jossa hän kertoi saaneensa idean Teletappeihin katsoessaan astronauttien pomppimista Kuun pinnalla. Alun perin idea oli tehdä sarja kahdesta astronautista, jotka pomppisivat ympäriinsä ja tekisivät hassuja juttuja, mutta sitten varmaan tuottaja tai leluyhtiö tai joku nerokas psykologi keksi vesittää astronautit neljäksi epämääräiseksi mutantiksi. Siinä pilattiin sekin homma. Onneksi TV:stä tuli Kuusarja, jossa pääsin näkemään ainakin astronauttien golfausta karulla satelliitillamme. Siinä ei ole leikki kaukana, kun apinat pukevat avaruuspuvut ylleen.

Lapsuudestani muistan hatarasti animaation, jossa kaksi robottia yrittää rakentaa avaruusalusta ja päästä pois planeetalta, jonne ovat kai haaksirikkoutuneet. Pidin siitä paljon, vaikka minua säälitti robottien puolesta, koska ne eivät koskaan päässeet planeetalta kaikista nerokkaista yrityksistään huolimatta. Sarjan tekijä oli varmaan tuuminut: ”Siinä olis kaks tällaista robottia, jotka eivät koskaan pääsisi pois planeetalta, vaikka ne kuinka yrittäis ja yrittäis. Mikään ei koskaan onnistuis, mutta silti ne yrittäis aina vaan, koska ne olis ohjelmoitu sellaisiksi, että ne vaan yrittäis aina uudestaan ja uudestaan”. Tällaisia tylyjä robotti-ohjelmia lapsille pitäisi tehdä eikä Teletappeja. Oppisivat pennut hieman elämän tosiasioita.

Samassa Tieteen Kuvalehdessä on puhetta kilpailun ja yhteistoiminnan merkityksestä evoluutiossa. Yleensä korostetaan kilpailua, vaikka yhteistoiminta on vähintään yhtä merkittävässä osassa lajinkehityksessä. Symbiogeneesi tarkoittaa uusien lajien syntymistä, kun kaksi hyvin yhdessä toimivaa vanhaa lajia risteytyy keskenään muodostaen uuden lajin. Muistuu mieleen aiemmassa Tieteen Kuvalehdessä (12/2003) ollut artikkeli, jossa vanha kettu Ray Kurzweil pohdiskeli ihmisen ja koneen risteytymistä keskenään. ”Joidenkin lajien yhteiselo on niin tiivistä, että lajit sulautuvat yhteen”. Sinäpä sen sanoit, TiKu.

Ihmiskehossa on 600 000 solua, joista vain 60 000 on ihmisen omia soluja, sillä suurin osa kehon soluista on itse asiassa hyödyllisiä bakteereja. Suurin osa ihmisestä ei siis nykyäänkään ole ihmistä, eikä ole koskaan ollut - sori vaan, jos satuit uskomaan ihmisvartalon yksinäiseen ainutlaatuisuuteen. Bakteerit ja solut vain ovat sattuneet hoksaamaan toimivan symbioosin ja muodostaneet ajan kuluessa superorganismin, jota me kutsumme nimellä ihminen. Kun tietokoneet & nanokoneet sitten otetaan pikkuhiljaa mukaan symbioosiin, superorganismi vain kasvaa yhä superimmaksi.

Ja, ja… lopulta koko universumi on superorganismi ja me ollaan kaikki galaksikeijuja.