Käsitetaidetta

Marcel Duchamp laittoi vuonna 1915 lumilapion gallerian seinälle ja siitä tuli taideteos nimeltä In Advance of a Broken Arm. Hän oli käsitetaiteen (eli ideataiteen eli post-objektitaiteen) edelläkävijä. Readymade-teokset (kuten vessanpönttö, teosnimeltään Fountain) nostettiin jalustalle taideihmisten ihmeteltäväksi. Ehkä Duchamp arvosti aidosti vessanpöntön kaunista muotoilua ja sen tuntemattomaksi jäänyttä tekijää, mutta siinä ohessa hän tuli luoneeksi pohjaa uudelle taidesuuntaukselle. Hän saattoi osoittaa mitä tahansa esinettä sormella, sanoa: ”Tämä on taidetta” ja lätkäistä tunnistamalleen mestariteokselle hintalapun. Itse asiassa muutama vuosi sitten eräs toinen käsitetaiteilija, Ronda Roland Shearer, ryhtyi väittämään Duchampin readymadeja huijauksiksi, koska hänen mukaansa Duchamp oli alusta lähtien muuttanut readymadeja jollain tavoin, minkä vuoksi ne eivät mitään "readymadeja" koskaan olletkaan. Siinäpä vasta käsitetaideteos: "They were transformed the minute he inscribed them."

Joseph Kosuth teki käsitteistä taidetta aivan kirjaimellisesti. Hän otti sanakirjoista sanojen määritelmiä ja ripusti ne seinälle - kuten teoksen Water. Muita saman sanasarjan käsiteteoksia olivat esimerkiksi Art, Meaning, Painting ja Idea. Hän pyrki sanomaan, että taide ei ole teoksessa itsessään vaan teoksen ideassa. Teos täytyi kuitenkin tehdä, jotta tämän idean ”teoksen idean tärkeydestä” sai esille. Kosuth kirjoitti myös (muiden Art & Language ryhmän jäsenien kanssa) teoreettisia esseitä siitä, kuinka taide normaalisti saa merkityksensä – ja tämän jälkeen nämä esseet julistettiin tietysti taideteoksiksi. Esimerkkinä teksti Non-Anthropomorphic Art.

Käsitetaide on siitä mielenkiintoinen taidemuoto, että se kieltäytyy arvostelusta normaalin taiteen sisällä. Käsitetaidetta täytyy arvostella vain käsitetaiteena, ja tämä ylenpalttinen itseriittoisuus tekee siitä jotensakin ärsyttävän taidemuodon. Suuri yleisö huudahtelee: ”Voisinhan minäkin pistää kivenmurikan jalustalle ja sanoa sitä taiteeksi!”, mutta huudahtelijoiden ja taiteilijoiden ero on juuri siinä, että taiteilijat ihan oikeasti laittavat kiven jalustalle. Saksalainen taiteilija Joseph Beyes antoi luentoja Marxilaisesta taloustieteestä ja julisti sitten käyttämänsä liitutaulut taideteoksiksi. Niinpä niitä ei voinut enää arvostella taloustieteenä – ne muuttuivat kuin taikaiskusta taiteeksi, joten niitä täytyi arvostella taiteena (ne olisivatkin olleet huonoa taloustiedettä; nuorisolle vinkkinä, että jos alkaa tekemisissään pelaamaan tällaisella eskapistitaktiikalla, niin kannattaa varoa, ettei teos satu olemaan myös huonoa taidetta).

Liittyykö tämä käsitteiden pyörittely jotenkin Tiedemiehen blogin kommenttiosastolla käytyyn keskusteluun? Kyllä. Olenko nyt seonnut käsitteissä aivan täysin? En.

Kun osoitan itseäni, voin laittaa itselleni nimen ja hintalapun. ”Minuus” voi olla pelkkä ulkoisten ärsykkeiden ja sisäisten reaktioiden yhdessä muodostama harhakuva, mutta juuri se on minuuden paras puoli. Tiettynä minänä oleminen ei ole pakollinen tila; kukaan ei ole tunkenut aivoihini maagista energiapalloa, jonka sisällä "minä" olisi ikuisesti vankina. Kun määrittelen itse minuuteni, se lakkaa olemasta tiedettä ja muuttuu taiteeksi. En ole enää satunnaisesti syntynyt lihamöykky, jossa kulkee sähköimpulsseja – minulla on nimi ja hinta. Minulla on tekijänoikeus itseeni.

Kyse on samasta asiasta kuin elämän tarkoituksen tapauksessa: elämällä ei ole tarkoitusta, ellei sitä itse keksi. Minää ei ole, ellei sitä itse määrittele. Samalla tavoin tähän voi sanoa: ”Voisinhan minäkin nostaa kivenmurikan jalustalle ja sanoa sitä itsekseni!”, mutta ero on taas siinä tekeekö sen oikeasti vai ei. Ero on siinä, onko kivi esillä Tate Galleriassa vai onko se pelkkä kivenmurikka louhoksella muiden kivenmurikoiden joukossa. Tästä näkökulmasta katsoen transhumanismin (kyllä, päädyimme taas tähän) ydin on taiteessa, tai pikemminkin taiteen tekemisen asenteessa. Tiede ja teknologia ovat vain työkaluja, ”luomisen koneita”. Maailmankaikkeus on kangas ja teknologia on sivellin. Luomme itse itsemme tyhjästä.

Discipline in art is a fundamental struggle to understand oneself, as much as to understand what one is drawing.
- Henry Moore


Hupilinkki
Museum of Conceptual Art