Hirviöiden vapautusrintama

Tällä alalla täytyy tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Maailma koostuu ihmisistä, joilla on kaikilla hieman erilainen persoonallisuus; toiset pitävät samoista asioista kuin sinä, toiset eivät voi sietää niitä asioita, joista sinä pidät. Elämme kaikki samalla planeetalla ja samassa aurinkokunnassa, joten kaikkien kanssa pitäisi tulla jotenkuten toimeen. Jokaisessa yhteisössä on omat friikkinsä ja pellensä, se kuuluu asiaan; omituiseen tyyppiin verrattuna muun yhteisön omituisuus onkin normaaliutta. Jos omituinen tyyppi häviää yhteisöstä, toiseksi omituisin ottaa hänen paikkansa ja tasapaino on taas palautettu. Kun suurimmat bugit poistetaan, pienet bugit ryhtyvät suurimmiksi bugeiksi.

Tunnen pari erittäin uskovaista ihmistä, jotka kuuluvat tähän ovelta ovelle –kiertävään lahkoon. He ovat mukavia persoonia, mutta heidän maailmankuvansa ahtaus ja jatkuvassa pelossa elämisensä jaksavat hämmästyttää minua. Kun heidän kanssaan yrittää keskustella syvällisemmin, tuntuu kuin yrittäisi selittää lapselle, että sängyn alla ei ole mörköjä. Eivätkä he suostu katsomaan sängyn alle, koska se on liian pelottavaa. Toinen heistä, naispuolinen, alkaa hyvin herkästi itkemään, jos hänen uskomuksiaan vähänkin kritisoi. Ei tunnu mukavalta itkettää ystäviään, joten tilanne tuntuu aika toivottomalta. Pidän näistä ihmisistä, mutta en voi kertoa heille puoliakaan siitä mitä ajattelen, koska näyttäisin luultavasti hirviöltä heidän silmissään.

Elämän näyttämöllä luonne on se, miten eroat muista ihmisistä ja tyyli on se, miten olet samanlainen kuin muut ihmiset. Jos yksi ihminen heittelee kermakakkuja, hän on mielenvikainen; jos kaikki ihmiset heittelevät kermakakkuja, on kyse tyylilajista (komediasta). Jos yksi on vampyyri ja kaikki muut ihmisiä, vampyyri on hirviö; jos kaikki ovat vampyyrejä ja vain yksi on ihminen, ihminen on hirviö (kuten Richard Mathesonin tarinassa I am Legend). Hirviöt testaavat yhteisöllisyytemme rajoja – kuinka erilainen ihminen saa olla, jotta häntä ei ajettaisi ulos yhteisöstä?

Yhteisö määrittelee rajat sille, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Uskonnollisissa yhteisöissä on tiukemmat rajat kuin vapaamielisissä yhteisöissä, joten uskonnollisissa yhteisöissä on enemmän hirviöitä. Samalla tavalla ahdasmielisen ihmisen päässä on enemmän hirviöitä kuin vapaamielisen ihmisen päässä. Kun uskovainen näkee homojen oikeuksia tai ateismia tai geeniteknologiaa puolustavia ihmisiä, hän ei näekään ihmisiä - hän näkee hirviöiden vapautusrintaman. Aivoissa alkaa kiehua pelko siitä, että hirviöt valloittavat yhteisön ja muuttavat kaikki vampyyreiksi. Ainoa mieleen tuleva tapa päästä eroon hirviöistä on ajaa heidät ulos kaupungista tai polttaa roviolla.

Häiritsevien ideoiden tai ihmisten hävittäminen väkivalloin ei ole kuitenkaan oikea tapa. Oikea tapa päästä eroon hirviöistä on tutustua niihin ja yrittää ymmärtää niitä. Silloin hirviö katoaa ja jäljelle jää ihminen. Psykopaattimurhaajat eivät ole yliluonnollisen pahuuden edustajia vaan ihmisiä, joiden mieltä täytyy tutkia ja oppia ymmärtämään, jotta tällaisista tuhoisista taipumuksista päästään eroon. Jos hirviö ajaa sinua takaa unessa, sinun täytyy kääntyä ja kohdata hirviö silmästä silmään; muuten hirviö ajaa sinua takaa seuraavanakin yönä. Hirviöt ovat vain naamioita, joita ihminen luo mielessään toisten olentojen kasvoille (tai omilleen). Kun riisuu maskin, näkee olennon sellaisena kuin se on oikeasti.

Olen aina pitänyt kauhuelokuvista (tai pikemminkin synkistä fantasiaelokuvista), mutta en siksi että pelkäisin niitä. Jossain vaiheessa nuoruuttani minä vain lakkasin pelkäämästä; en nähnyt vampyyrejä tai aaveita tai psykopaatteja mitenkään kauhistuttavina. Suurin osa pelottaviksi tarkoitetuista elokuvista haukotutti minua, en saanut niistä minkäänlaista iloa. Olinko katsonut niitä liikaa ja turtunut väkivallalle? No, se on yksi selitys. Jokin aika sitten katsoin (viimeinkin) Ring-elokuvan, jota eräs kaverini mainosti minulle sanoilla ”pitkästä aikaa sellainen kauhuleffa, joka oikeasti kauhistutti”. Se oli kyllä mielenkiintoinen ja hyvin tehty leffa, mutta kauhistuttava? Ei. Se johtui siitä, etten nähnyt leffassa ainuttakaan hirviötä. Oli vain erikoinen videokasetti ja erikoinen pikkutyttö. Yritin ymmärtää leffaa sen sijaan, että olisin pelännyt sitä.

Manaajan tapauksessa tämä vielä korostuu entisestään; käsikirjoittaja tai ohjaaja yrittää vakuuttaa katsojaa siitä, että hirviö on olemassa ja se on vallannut tytön kehon ja sitä pitäisi pelätä hirveästi, mutta minä näen vain uskonnollista liirumlaarua ja erikoisefektejä. Näen leffan ikäänkuin lapsena, joka yrittää vakuuttaa aikuiselle, että sängyn alla on ihan oikeasti hirviöitä, mutta vakuuttelu ei toimi, koska minä uskallan katsoa sängyn alle ja todeta, ettei siellä ole mitään. Tylsä leffa, mutta kaksi tähteä hyvästä yrityksestä.

Loppusitaatin tarjoilee Kiinan oma poika Laotse:

Poista inhimillisyys, hylkää oikeamielisyys,
ja ihmiset saavat jälleen rakkauden toisiaan kohtaan.