29.11.03

Keinotekoista lihaa

Olen aika lailla kaikkiruokainen ihminen, mutta pidän huolta terveydestäni. En laske kalorimääriä, mutta katson normaalia ihmistä tarkemmin mitä pistän suuhuni. Kauppareissut venähtävät joskus pitkiksi, kun pysähdyn tavaamaan elintarvikkeiden tuoteselosteita. Ruokavalioni on melko lähellä paleoliittista ruokavaliota: syön paljon kasviksia ja hedelmiä, syön sopivassa määrin lihaa (joka on yleensä riistaeläimen lihaa) ja kalasta pidän myös. Savustettu lohi kokojyväruisleivän päällä maistuu aina. Tällainen ruokavalio on perua vanhemmiltani - olen tottunut riistan ja kasvisruoan sekoitukseen lapsesta asti, koska äitini on kasvissyöjä ja isäni harrastaa metsästystä ja kalastusta.

Tällainen ”intuitiivinen” paleodieetti tuntuu toimivan minulle hyvin: olen energinen, sairastelen tuskin koskaan ja mielialani on pysyvästi korkealla. Olen kyllä selvästi alipainoinen, mutta en näe sitä mitenkään huolestuttavana asiana, pikemminkin päinvastoin: alipainoisuushan pidentää elämää. Calorie restriction (CR) eli kalorirajoitteinen dieetti on asialleen omistautuneiden elämänpidentäjien (tai elämänlaajentajien) suosikkivalinta. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että laihemmat ihmiset elävät pidempään. Kannattaa siis laihduttaa, ylipainoinen ystäväni – näytät paremmalta, säästät ruokarahoja ja elät pidempään! Amerikkalainen tohtori Roy Walford (1924-2004) piti laboratoriorottia nälässä ja havaitsi, että ne elivät vähemmällä syönnillä paljon pidempään kuin pulleat serkkunsa. Walford ei ole myöskään tyytynyt pelkästään rottien kiusaamiseen, vaan on pitänyt myös ihmisiä nälässä Biosfääri 2 –kokeilussa ja havainnut heissä samanlaista kehitystä. Walfordin kyberportaalin etusivulla on hauska riimittely:

We are Dr. Walford’s mice
We find a longer life quite nice


Evoluutio on ohjelmoinut meidät niin, että syömme itsemme mahdollisimman lihaviksi mahdollisimman nopeasti ja teemme lapsia mahdollisimman nuorella iällä – tälläinen systeemi on hyväksi geenien leviämiselle, mutta tappaa ihmisyksilöt nopeasti. Siksipä meidän on hakkeroitava evoluutiota syömällä vähemmän ja lisääntymällä harkiten, jos aiomme elää pidempään. Täysin anorektikoksi impotentiksi ei kannata tietenkään ryhtyä, sehän saattaa johtaa elämän lyhentymiseen. Temppu on tänä päivänä siinä, että saa elämän pituuden ja elämän mielekkyyden tasapainoon. Jokainen vetää rajansa eri kohtaan tällä akselilla. Eräs tupakkaa polttava ystäväni sanoi, että tupakanpolttoon liittyvä nautinto on niin suuri, että hän valitsee mieluummin aikaisen kuoleman kuin lopettaa. Hän on vetänyt rajansa selvästi mielekkyyden eduksi, kun minä taas valitsen pitkän ja tasapainoisen elämän.

Mutta ovatko pituus ja mielekkyys sitten toisensa kumoavia? Eivät minulle ainakaan. Ystäväni ei oikein pystynyt ymmärtämään sitä, kun sanoin tasapainoisen elämän olevan myös erittäin mielekästä elämää. Pitkä ja tasapainoinen ("tasapaksu", sanoi ystäväni) elämä tuottaa minulle nautintoa enemmän kuin lyhyt ja pikaisiin nautintoihin keskittyvä. Kieltäytyminen tupakoinnista tuottaa minulle enemmän nautintoa kuin tupakointi. Tällainen ajattelu soti täysin ystäväni maailmankuvaa vastaan. Hän vaati, että pitkä ja tasapainoinen elämä ei voi olla nautinnollista. Vika oli kai siinä, että hän yhdisti tasapainoisen elämän mielessään tylsään, keskiluokkaiseen "aikuiselämään" eikä trendikkääseen "extreme-elämään". Minun mielessäni tasapainoinen aikuiselämä taas yhdistyy saumattomasti nuorekkaaseen extreme-elämään, nekään eivät ole toistensa vastakohtia.

Minunlaisilleni ihmisille ei ole vielä löydetty oikeaa genreä. En sovi mihinkään perinteiseen karikatyyriin. Ystäväni ei pystynyt yhdistämään erilaisia perinteisiä vastakohtapareja mielessään sellaiseksi perushahmoksi, josta olisi pystynyt saamaan otteen. Ehkä minun pitäisi keksiä nimi itseni kaltaiselle arkkityypille, jotta minusta saisi helpommin persoonan ja "Jungilainen individuaatioprosessi" voisi tapahtua. Voisin olla vaikkapa... teknoshamaani. Mmmm, vahva arkkityyppi; mystiikkaa ja teknologiaa. Vetoaa miehiin ja naisiin, kutittaa molempia aivopuoliskoita.

Ääh, eksyin aiheesta. Zardozista jäi muuten mainitsematta, että Walford kutsuu sen tyylisiä ”vale-kuolemattomuuksia” termillä Struldbrugg Obsession, ja harmittelee sitä, että jotkut tutkijat saattavat etääntyä ikääntymistutkimuksesta alitajuisen Struldbruggin takia.

Parikin tuttua vegetaristia on yrittänyt käännyttää minua kasvissyöjäksi. He luultavasti näkevät minut erittäin potentiaalisena käännynnäisenä, koska pidän noin yleisesti ottaen kasvisruusta yhtä paljon kuin liharuuasta. Periaatteessa minulle ei ole mitään väliä, onko ruoka tehty kasveista vai lihasta, kunhan se on hyvää ja täyttää energiantarpeeni. Olen opportunisti – jos kylässä tarjotaan lihakeittoa, syön sitä. Jos olisin eksyneenä metsässä (aika epäolennainen tilanne) ja minun olisi nälkä, voisin ampua hirven ja syödä sen puolukkahillon kanssa ilman mitään eettisiä ristiriitoja. Meatrix-tyylinen tehotuotantoliha on kuitenkin turkistarhoihin verrattavissa oleva vääryys, joten sellainen pitäisi lopettaa. Olisi esteettisempää antaa eläinten juoksennella edes vähän aikaa vapaina ennenkuin syömme ne.

Vielä hienompaa olisi, jos lihaa kasvatettaisiin keinotekoisesti vaikkapa kantasolujen avulla. Silloin ei tarvitsisi tappaa viattomia eläimiä kulinaarisiin nautintoihinsa. Jokaisella perheellä voisi olla talon alla kellari, missä kasvatettaisiin valtavia, punaisia lihamassoja nestealtaissa. Sieltä isä tai äiti voisi käydä leikkaamassa sopivan kokoisen kimpaleen lihaa ja paistaa pihvin. Lihamassa olisi pelkkää tiukkaa lihasta; ei läskiä, ei luita, ei aivoja. Puhdasta kotitekoista geenilihaa - puuttuisi vain se, että lihan makua ja ravintoainemääriä pystyisi säätelemään tietokoneella. Teknovegetaristikin voisi syödä tällaista kasvismaista lihaa hyvällä omallatunnolla.

Samalla systeemillä voisi kasvattaa turkiksiakin, jotta ei tarvitsisi tarhata ja tappaa viattomia minkkejä karvapeitteen takia. Jos kaipaisi lämmintä mammutinturkkia ylleen, niin näpyttelisi vain ohjeet koneelle ja seuraavana päivänä työntyisi valmista turkkia ulos altaasta. Värinkin voisi valita itse. Tieteellisiä testiolosuhteita varten voisi kasvattaa altaassa aivotonta ihmislihaa, jolloin rotat ja muut koe-eläimet voisi päästää vapauteen ja tehdä tarkempia kokeita aidolla materiaalilla. Keinoliha-altaita vietäisiin myös kehitysmaihin, missä nälkäiset ihmiset voisivat lopettaa uhanalaisten lajien metsästyksen ja syödä sen sijaan puhtaita, kaikki vitamiinit sisältäviä designer-pihvejä. Kaikki hyötyisivät keinolihasta, kunhan siihen kohdistuvista alkukantaisista ennakkoluuloista päästäisiin eroon. Jos sen tekeminen vielä olisi halpaa, niin sitä pitäisi tehdä äkkiä ja paljon!

Vaan entäpä jos sen sijaan muokattaisiinkin ihmisiä niin, että kehomme voisi muuttaa energiaksi mitä tahansa: bakteereja, roskia, hiekkaa, ruohoa, muovia... Se olisi hieno juttu. Kovat kyborgit söisivät romurautaa ja joisivat akkuhappoa päälle. Todelliset omnivorit voisivat tietysti toimia myös pelkällä auringonvalolla, kerätä energiaa kehoonsa suoraan klorofylli-ihon lävitse ja saada siitä samanlaista nautintoa kuin hyvän pihvin syönnistä. Auringonvalon voisi laittaa maistumaan pannukakulta ja mansikkahillolta. Nam!

Linkkivinkkejä
Charles Strossin blogista: Kittens! Syötävän söpöjä kissanpentuja.
En tiedä teistä, mutta minusta tämäkin oli aika söpö juttu.

27.11.03

Pidätä ja vapauta

Eilen illalla istuuduin ikkunan ääreen ja jäin tuijottamaan ulos. Kadulla ei kulkenut ketään, lunta vain tuiskutti katulampun valokiilassa. Pääni oli tyhjä, en ajatellut mitään. Seurasin vain lumoutuneena lumihiutaleiden leijailua lampun ohitse. En tuntenut minkäänlaista halua olla missään muualla enkä tehdä mitään muuta. Erittäin zen hetki.

Yhtäkkiä nuori nainen käveli katua pitkin lampun ohitse vetäen pulkkaa perässään. Näky oli yllättävyydessään ja uljaassa yksinkertaisuudessaan henkeäsalpaava. Koin huumaavan hyvänolontunteen; aivan kuin bändi olisi lähtenyt soittamaan pitkän ja rauhallisen intron jälkeen. Mieleeni muistui Depeche Moden Enjoy the Silence –kappaleen musiikkivideo, jossa yksinäinen kuningas kuljeskelee ympäriinsä rantatuolia raahaten. Pulkkaa vetävässä naisessa oli samanlaista melankolista hilpeyttä.

Kun näyttelijöiltä kysytään, miksi he olivat kiinnostuneita tietystä ”pahiksen” roolista elokuvassa, vastaus on usein se, että hahmo kykenee äärimmäiseen raakuuteen ja hellyyteen - usein vielä samalla kertaa. Äärimmäisyydestä toiseen venyvää hahmoa on hauskempi näytellä kuin tiettyihin tunnetiloihin rajattua. Tosielämässä rauhallisimmatkin ihmiset pystyvät tietyissä olosuhteissa tekemään todella raakoja asioita, ja samalla tavoin väkivaltaisinkin sosiopaatti voi olla jossain tilanteessa vaaraton kuin kissanpentu. Kaikki eivät halua tätä tunnustaa itselleen, mutta meidän jokaisen sisällä on molemmat ääripäät. Minusta on hyvä, että ihminen pystyy äärimmäisiin asioihin. Minä haluan tietää, että jossain tilanteessa pystyn epäinhimillisiin raakuuksiin, vaikka en ikinä haluaisi joutua tilanteeseen, missä joudun tekemään jotain epäinhimillisen raakaa. Jos minulta otettaisiin pois tällainen mahdollisuus, se tekisi minusta epäinhimillisen.

Toisaalta minulla pitäisi olla myös mahdollisuus ja vapaus poistaa kaikki väkivaltaiset taipumukseni. Jos haluaisin poistaa tietyn puolen itsestäni kokonaan, minun täytyisi pystyä tekemään se – lääkkeillä, geenimanipulaatiolla, nanoteknologialla, millä vaan. Entä jos haluaisin poistaa kaikki miellyttävät piirteeni, olla täysin kylmä ja tunteeton? Minulla pitäisi olla vapaus tehdä myös se. Tulevaisuuden ultrateknologian avustuksella voisimme tehdä itsestämme ikuisesti iloisia enkeleitä tai ikuisesti murhanhimoisia piruja aivan vapaasti, mutta paras valinta on kuitenkin useimmiten valita kaikki. Haluan sekä syvimmän pohjan että korkeimman huipun, ja kaiken siltä väliltä. Vähempi ei riitä.

Jos jostain kaukaisesta galaksista löytyisi niin väkivaltainen laji, että ne olisivat meitäkin sotaisampia, haluaisin lisätä tuon lajin piirteet itseeni. Jos taas kaukaisesta galaksista löytyisi niin rauhallinen laji, että mielentyyneys olisi kaiken ihmismäisen yläpuolella, haluaisin kopioida senkin piirteen itseeni. Ehtona olisi vain aina se, että pystyn hallitsemaan noita äärimmäisiä tunteita. Mutta eikö jatkuva järjen ylläpitämä kontrolli ole sitten rajoittavaa? Ei, vaan vapauttavaa. Vain järjen kontrollissa voi vapauttaa järkensä kontrollista aina kun haluaa.

Päivän taide-elämyslinkki:
Tässäpä vasta on miehekäs ase! Tuollainen tykki olkapäätä vasten tekisi paatuneimmastakin pasifistista tappokoneen.

25.11.03

Astu ulos itsestäsi

Vanha kansansatu kertoo ukosta ja akasta, jotka vaihtoivat töitään. Ukko hoiti kotia ja akka teki heinätöitä. Siitä ei tullut mitään, joten molemmat palasivat omiin hommiinsa. Loppu. Tarinan opetus on siinä, että ukon ja akan pitäisi pysyä omissa rooleissaan. Suutari pysyköön lestissään, sanoo sananlasku. Opetus ei ole mitenkään mieltäylentävä; se kannustaa kehittymättömyyteen ja onnistuu halventamaan samalla kertaa sekä miehiä että naisia. Se tekee selväksi, että parempien olojen ja muutoksen perään haikailu on hyödytöntä. Ei ihme, että apaattisuus on niin yleinen vaiva, jos sadutkin opettavat tällaista. Jos tekee aina vain sitä mitä osaa, ei koskaan opi mitään uutta ja siitä seuraa tylsistyminen.

Joissakin yrityksissä on tullut tavaksi job swapping eli työnvaihto. Tällaisena "narri kuninkaana"-päivänä pomosta tulee tavallinen työntekijä ja tavallisesta työntekijästä pomo, tai eri osastoiden työntekijät vaihtavat töitä keskenään. Vaihtelu elävöittää yhteisöä ja antaa molemmille osapuolille uusia näkemyksiä asioihin. Tätä voisi kokeilla enemmän kouluissakin: opettaja oppilaan paikalle ja oppilas opettajaksi. Asettumalla tällä tavoin oikeasti toisen nahkoihin oppii ymmärtämään toisen näkökulmaa hieman paremmin. Talonvaihto on suosiotaan kasvattava lomailumuoto, jossa eri maiden ihmiset vaihtavat asuntojaan keskenään ja elävät tavallaan toistensa elämää hetken aikaa. Tulevaisuudessa, jos mahdollista, olisi ehkä hauska kokeilla kehonvaihtoa lomailumuotona. Riippuu vähän kenen kanssa vaihtaa, tietty.

Etelä-Korealainen yhtiö Dreamfree Inc. myy EEGfree-nimistä laitetta (ElectroEncephaloGram), jolla voi vaihtaa omia tunnetilojaan. Laite koostuu laseista, joilla annetaan silmiin valoärsykkeitä ja kuulokkeista, joista kuuluu ääni-impulsseja. Näiden ärsykkeiden avulla voi muokata jossain määrin aivoaaltojaan. Laitteen avulla voi tehdä itsestään mm. uneliaan, energisemmän, keskittyneemmän tai rentoutuneemman. Tämä on kognitiivista vapautta: tunteet eivät manipuloi sinua vaan sinä manipuloit tunteita. Ja kognitiiviseen vapauteen kuuluu myös vapaus pyyhkiä muistinsa tyhjäksi, jos niin haluaa.

Eräät (p)androgyynit ovat ryhtyneet muokkaamaan itseään plastiikkakirurgialla toistensa näköisiksi, mikä nostaa vanhan "aviossa elävät ihmiset alkavat muistuttaa toisiaan" -käsitteen aivan uudelle tasolle. Sabrina taas on japanilainen tyttö (vai poika?), joka kuljeskelee ympäriinsä animepuku päällään. Japanilaisista nuorista voisi ottaa enemmän mallia täällä pohjolassakin ja käyttää rohkeammin naamioita ja peruukkeja - ihan päivittäisissä rutiineissakin eikä vain cosplayeissa. Se piristäisi katukuvaa kummasti. Pueppa vain jonkinlainen pehmopuku päälle ja mene norkoilemaan lähimmän tavaratalon nurkille, niin aikuisetkin ihmiset tulevat halailemaan ihan estottomasti (nimimerkillä kokemusta on). Hahmoon on helpompi ottaa kontaktia kuin oikeaan ihmiseen - heti kun naamion riisuu ja alta paljastuu tavallinen ihminen, niin halailijat kaikkoavat (eikä tarvitse edes näyttää kovin pelottavalta). Puku viestittää: olen tehnyt itsestäni epäihmisen, joten minua ei pidä kohdella kuin tavallista ihmistä. Ei mikään ihme, että esim. monille rokkitähdille jää rooli päälle.

Tietynlainen "hahmoutuminen" on väistämätöntä: muita ihmisiä ei pidä joustavina persoonina samalla tavalla kuin itseä, vaan muut ovat lukkiutuneita ja kaavamaisia hahmoja. Joku kaveri on aina goottipuku päällään, joku toinen nähdään aina ylimielisenä ja vakavana; Mark Hamill muistetaan aina siloposkisena Luke Skywalkerina, Gandhi muistetaan aina nälkälakossa istuvana maailmanpelastajana. Jos goottipukuinen kaveri vaihtaakin jonain päivänä päälleen farkut ja lippiksen, jotain outoa on tapahtunut. Hahmo on hypännyt ulos roolistaan, myytti on murtunut. Persoonallisuus ei ole muuttunut moniulotteisemmaksi vaan epämääräisemmäksi. Tarttumapinta on kadonnut, hahmosta on tullut epähahmo. Epämääräiset hahmot eivät sijoitu mihinkään lokeroon, emme tiedä mitä tehdä niille. Vahvat persoonallisuudet, joiden käyttäytymistä voi ennustaa, ovat turvallisia ja miellyttävät meitä juuri siksi, että osaamme suhteuttaa oman käyttäytymisemme hahmon käyttäytymiseen. Muuttuvat ihmiset (aidot, elävät ihmiset) ovat vaarallisia, koska meidän täytyy muuttua heidän mukanaan. Puku tekee miehen ja karikatyyrejä on helpompi halata tai hakata.

Onhan niitä hyviäkin satuja. Minun suosikkisatuni on Keisarin uudet vaatteet. Huijarit saapuvat valtakuntaan ja lupaavat kutoa kuninkaalle maailman hienoimman puvun. Puku on muka maaginen taikapuku, jonka vain älykkäät ihmiset pystyvät näkemään (psykologinen harhautus). Kuningas ja kansa eiväät uskalla sanoa ääneen, etteivät näe pukua, koska se todistaisi heidän olevan tyhmiä. Kun kuningas lähtee esittelemään ihmepukuaan kaupungille, vain lapsi (aloitteleva todellisuushakkeri) uskaltaa huutaa: "Eihän kuninkaalla ole vaatteita ensinkään!" Satu päätetään usein tähän, mutta opettavaisin kohta tuleekin itseasiassa lopussa: keisari jatkaa vain ylväänä kävelyään huudosta huolimatta.

Tämän tarinan opetus sopii moneen paikkaan - mainosmaailma, uskonnot, paranormaalit ilmiöt ja post-modernistit tulevat ensimmäisenä mieleen. Kannattaa olla varuillaan, jos joku väittää sinua tyhmäksi, kun et pysty näkemään näkymättömiä.

Linkkivinkki:
Worldchanging.comista löysin linkin A-matteriin, mistä löytyy upeaa muotoiludesignia, valotaidetta ja avaruusarkkitehtuuria. Esim. tulevaisuuden teeastiasto ja Touretten Syndrooma -talo.

24.11.03

Kuviteltu kapteeni

Aivan kuten voi jäljitellä rinnakkaisia aivoja peräkkäisellä von Neumannin koneella, voi myös periaatteessa jäljitellä jotakin von Neumannin koneen kaltaista rinnakkaiskoneistolla, ja juuri tämä on oma ehdotukseni: tietoiset ihmismielet ovat jonkinlaisia peräkkäisprosessoivia virtuaalikoneita toteutettuina – tehottomasti – rinnakkaiskoneistossa, jonka evoluutio on meille tuottanut.
- Daniel C. Dennett, Tietoisuuden selitys

Toisinsanoen ihmisen aivot ovat kone (hardware), joka pyörittää virtuaalikonetta (softwarea). Tästä seuraa, että software voidaan periaatteessa siirtää toiseen hardwareen, eli ladata esimerkiksi tietokoneeseen. Vertauksena voidaan käyttää shakkipeliä: shakkilauta on puinen tai muovinen levy, jonka päälle on maalattu mustia ja valkoisia neliöitä 8x8-kokoiseksi ruudukoksi. Sen päällä on puusta tai muovista valmistettuja nappuloita. Ovatko pelilauta ja nappulat peli? Eivät. Vasta säännöt ja nappuloiden asetelmat laudalla ovat peli, eivät nappulat ja pelilauta itsessään. Nämä säännöt ja asetelmat voidaan siirtää tietokoneeseen, jolloin tietokoneella voi pelata shakkia. Nappuloita ja pelilautaa ei tarvitse siirtää. Samoin on tietoisuuden kanssa: aivomassaa ei tarvitse siirtää, ainoastaan virtuaalikone, jota aivomassa pyörittää.

Toisena vertauksena voidaan käyttää musiikkia. CD-levy on muoviläpyskä, jossa on mikroskooppisen pieniä koloja tarkasti määrätyssä järjestyksessä. Musiikki pelaa, kun CD-soitin lukee noita koloja laserilla. CD-systeemi on hardwarea, musiikki softwarea. Voimme siirtää musiikin CD-levyltä tietokoneeseen äänitiedostoksi ja kuunnella sitä edelleen. Tietokoneen sisässä on nyt ikäänkuin virtuaalisia ”koloja”, joita virtuaalinen CD-soitin lukee virtuaalilaserillaan. Jos ihmismieli siirretään koneen sisään, mieli täytyy siirtää virtuaalisiin aivoihin, jotka laitetaan virtuaalisen kehon sisään, ja virtuaalinen keho täytyy sijoittaa virtuaaliseen ympäristöön. Aivojen virtuaalikone on päässyt viimeinkin itselleen sopivaan virtuaalijengiin.

[Tähän väliin täytyy kertoa juttu sielusta. En usko sielun olemassaoloon, enkä tästä syystä myöskään sielun jälleensyntymään apinana tai virtahepona. Soulismi on pelkkää yksinkertaista, uskonnollista liirumlaarumia. Kerran eräs kristinuskoa kannattava ystäväni tarjoutui ostamaan sieluni 50 markalla – tällaisella taktiikalla hän arveli todistavansa, että minäkin välitän sielustani ja uskon siihen sen verran, etten suostu myymään. Hänen spasmansa menivät täysin sekaisin, kun suostuin myymään sieluni heti ja aloin samantien kirjoittaa kauppakirjaa. Poloinen ei saanut sanaa suustaan vaan käveli järkyttyneenä ulos. Minun näkökulmastani katsoen olisin tienannut viisikymppiä tyhjästä, jos ystäväni olisi suostunut maksamaan. Hän ei ole kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi sittemmin. Jos joku tämän blogin lukijoista haluaa ostaa sieluni esimerkiksi 5 eurolla, voin myydä sen. Myyn sen tietysti useampaan kertaan, jos ostajia löytyy enemmän.]

Jos tietoisuutemme on virtuaalikone, emmekö sitten elä tälläkin hetkellä tavallaan virtuaalimaailmassa? Kyllä. Itsetietoisuutemme on illuusio, jota aivot pitävät yllä. Oikeasti aivoissa ei ole mitään ”itseä”, se on pelkkä harha – kuvitteellinen kapteeni, kuten Dennett sanoo. Tietoisuutemme on improvisoitu satu, jota kerromme itsellemme pystyäksemme toimimaan tässä maailmassa tehokkaasti. Jos siirrämme mielen tietokoneeseen, emme siirrä ”itseämme” vaan jatkuvasti muuttuvan, sekavan tarinan, joka täytyy saada jatkumaan. Kehomme solut kuolevat ja korvautuvat uusilla koko ajan, mutta silti kutsumme kehoamme samaksi kuin aina ennenkin; mielemme virtuaalikone muuttuu koko ajan, mutta kutsumme tietoisuuttamme tänään samaksi tietoisuudeksi kuin eilen, koska katsomme sitä mielemme luoman minäkuvan lävitse - mieli on peli, jossa asetelmat muuttavat sääntöjä ja säännöt muuttavat asetelmia. "Minä" on vain kangastus aivojen autiomaassa, mutta harvinaisen hyödyllinen kangastus.

As I see it, the only way of overcoming this magical view of what ”I” and consciousness are is to keep on reminding oneself, unpleasant thought it may seem, that the ”teetering bulb of dread and dream” that nestles safely inside one’s own cranium is purely physical object made up of completely sterile and inanimate components, all of which obey exactly the same laws as those that govern all the rest of the universe, such as pieces of text, or CD-ROM’s, or computers. Only if one keeps on bashing up against this disturbing fact can one slowly begin to develop a feel for the way out of the mystery of consciousness: that the key is not the stuff out of which brains are made, but the patterns that can come to exist inside the stuff of brain.- Douglas R. Hofstadter, Preface to GEB’s Twentieth-anniversary Edition

Moravec-siirto on kuuluisin ja suosituin uploading-tekniikka, koska tässä robottitohtori Hans Moravecin keksimässä tavassa ihminen voisi olla koko ajan valveilla ja keskeyttää siirron, jos tulisikin yhtäkkiä toisiin ajatuksiin (sic). Rankasti yksinkertaistettuna Moravec-siirto kävisi niin, että nanorobotit korvaisivat neuronit yksi kerrallaan ja samaan aikaan tietokone simuloisi neuroneja yksi kerrallaan ollen jatkuvassa yhteydessä nanorobotteihin, minkä jälkeen synapsit korvattaisiin (taas yksi kerrallaan) software-synapseilla. Mieli liukuisi hitaasti tietokoneeseen.

Microtome-tekniikka olisi hieman radikaalimpi. Aivot jäädytettäisiin ja viipaloitaisiin niin ohuiksi kappaleiksi, että ne voitaisiin skannata tietokoneeseen korkealla resoluutiolla. Tietokone loisi skannatuista aivoista virtuaalimallin ja käynnistäisi sen uudelleen. Tässä lähdetään siitä oletuksesta, että tietoisuuden pandemonium (keskenään väittelevien demonien muodostama kaaos) voidaan käynnistää uudelleen, kunhan struktuuri saadaan säilytettyä samanlaisena, ja tietokoneen sisällä herääminen olisi vain kuin herääminen sikeästä unesta.

Tässä tapauksessa sekä virtuaalimalli itse että ulkoiset katselijat pitäisivät henkilön identiteettiä täysin samana, mutta olisiko se oikeasti sama? Onko täydellinen kopio sama kuin alkuperäinen? Onko informaatiokuvio, siis pelin säännöt, samat sekä oikealla shakkilaudalla että tietokoneen sisällä? Periaatteessa kyllä, käytännössä ei – pelin jatkuvuus, liikkeet ja asetelmat laudalla, ovat peli; eivät pelkät säännöt. Kopiollehan sillä ei tietenkään ole väliä, joten hänen näkökulmastaan asia on aivan sama – eikä kuollut alkuperäinenkään pysty enää valittamaan. Mutta liu'uttava Moravec-siirto on parempi ratkaisu, koska se on todellakin pandemoniumin sääntöjen sekä jatkuvuuden siirto eikä vain sääntöjen ja jatkuvuuden kopiointi.

Mielen jatkuvuus on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia. Joidenkin mielestä täytyisi siirtää myös pelinappulat ja pelilauta, jotta siirto olisi onnistunut. Virtuaaliset vastineet - olivat ne kuinka hyviä tahansa - eivät voisi korvata aitoja asioita. Mutta entä jos elämme nyt virtuaalimaailmassa, jonka toisella puolella on se todellinen, aito maailma? Mistä sen tietää? Onko sillä edes väliä, jos sekä virtuaalinen maailma ja oikea maailma ovat täysin samanlaisia, tai kunhan vain luulemme tätä maailmaa oikeaksi? Tällaiset kysymykset ovat vanhoja ja moneen kertaan pohdittuja, mutta aina ne on välillä hyvä esittää uudelleen. Jos virtuaalinen mielemme katselee virtuaalisilmillään virtuaalimaailmaa, sillä ei ole väliä - paitsi siinä mielessä, että meidän täytyisi voida vapaaehtoisesti valita, missä maailmassa elämme, ja hyppiä vapaasti virtuaalimaailman ja todellisen maailman välillä. Pakollinen juuttuminen yhteen ainoaan maailmaan olisi taas ikävä juttu, koska pakkoahan minä en sulata edelleenkään.

Loppujen lopuksi kaikista paras vaihtoehto mielen siirtämiselle koneeseen olisikin ehkä nanobottien siirtäminen ihmiseen. Tässä tapauksessa miljardeista ja taas miljardeista nanoboteista koostuva massa korvaisi vähitellen lihan, luut, veren ja aivot – eli ikäänkuin Moravec-siirto, mutta ilman ulkoiseen tietokoneeseen siirtoa. Tällaista nanokehoa voisi tietoisesti muokata sellaiseksi kuin haluaa: leijua ympäriinsä sumupilvenä tai pakkautua tiiviiksi metallikimpaleeksi; tietoisuus säilyisi nanobottien ollessa yhteydessä toisiinsa langattomasti. Jos keho tuntuisi liian pieneltä, nanobotit voisivat rakentaa itsestään kopioita sormia napsauttamalla. Onnettomuuden sattuessa nanokeho vain hajoaisi ja kerääntyisi uudelleen kokoon ilman mitään ongelmia ja seinien läpi kulkeminen onnistuisi myös. Nanokeho mahdollistaisi myös sen, että itsensä koko kehoa myöten voisi uploadata tietokoneen sisään ja sieltä ulos milloin haluaisi. Matkailu toisille planeetoille kävisi kätevästi muuntautumalla vaikka aurinkopurjeeksi.

Nanokeho on yksi suosikkiunelmistani. Oletan, että sellaisen kehittämiseen menee kuitenkin aikaa paljon enemmän kuin pari vuotta, joten pidetään vielä jalat maassa. Israelilaiset tiedemiehet keksivät vähän aikaa sitten systeemin, jolla DNA:ta ja nanoputkia yhdistämällä saadaan rakennettua itseään rakentavia transistoreita. Aika kova juttu, mutta siitä on vielä piiitkä matka universaaliin nanokokoojaan. Nanokokoojassa on kuitenkin se hyvä puoli, että meidän ei tarvitse rakentaa kuin yksi sellainen, minkä jälkeen se kokoaa itse loput.


Linkkejä

http://www.minduploading.org

http://www.ibiblio.org/jstrout/uploading/

http://www.foresight.org/Nanomedicine/Uploading.html

http://www.aleph.se/Trans/Global/Uploading/

http://www.imminst.org/forum/index.php?s=18ef9d59ebcb2626541e799dc6cdd1ee&act=ST&f=3&t=80&st=12

http://imminst.org/forum/index.php?act=ST&f=47&t=157&s=

22.11.03

Vastarinta on hyödytöntä

Plöki kirjoittaa: -- Ken McLeodin teknoutopiat ja muut transhumanistiset haaveet ovat minulle pelottavia ja vastenmielisiä siksi, että ne estäisivät vanhoja taisteluhautoja umpeutumasta. Normaalin elämänkaarensa yli hengissä pidetyt ihmisaivot ajattelisivat edelleen oman, ehkä satojen vuosien takaisen nuoruutensa mukaisten arvojen ja maailmankuvan mukaisesti ja yrittäisivät pakottaa luonnollisella tavalla syntyneet ihmiset - joita varmasti yhä olisi - vanhoihin ja irrelevantteihin muotteihin: kuvitelkaa, että jonkun renessanssiajan kondottieerin aivot leijuisivat taivaalla valtaisilla kommunikaatiolaitteilla varustettuina ja lähettäisivät kaikki televisio- ja radiokanavat täyteen omia renessanssi-italiankielisiä jupinoitaan siitä, miten maailma hänen aikanaan makasi ja mitkä asiat hänen mielestään ovat merkityksellisiä. -- Ei, ei mitään Zardozia, jos saan pyytää.

Transhumanistina olen täysin samaa mieltä. Ei todellakaan Zardozia. Transhumanistien päämäärähän on pitää huolta siitä, ettei maailmasta muodostu Zardozin maailman kaltaista. Se olisi teknodystopia, ja sitähän ei kukaan meistä halua.

Zardoz on kyllä erinomainen leffa (jo pelkästään hönön 70-lukulaisuuden, majesteettisen upean kivipään ja nahkavaipassa hyppivän Sean Conneryn takia), mutta se ei kuvasta transhumanismin teknoutopiaa oikeastaan ollenkaan. Se toimii kyllä varoittavana esimerkkinä siitä, ettei kuolemattomuudesta pidä tehdä pakollista. ”Death is no longer possible, for I am immortal” -lausahdus ei kuulosta ollenkaan transhumanistin suuhun sopivalta. Transhumanistit kannattavat eutanasiaa eli vapaaehtoista kuolemaa yhtä paljon kuin vapaaehtoista kuolemattomuutta. Henkilökohtainen valinnanvapaus on asia, josta transhumanisti ei juuri suostu tinkimään.

Sekään ei kuulosta transhumanismilta, että kuolemattomat ihmiset hallitsisivat ”barbaareita” lentävän kivipään avulla. Transhumanistit ottaisivat ennemmin kaikki halukkaat kivipään kyytiin ja antaisivat ihmisille mahdollisuuden rakentaa omia kivipäitään. Transhumanismin päämäärä on parantaa kaikkien ihmisten elämänlaatua, ei pelkästään etuoikeutetun yläluokan.

Zardozin tulevaisuuden pysähtyneisyys on sitten tosiaan se ikävin juttu. Erittäin anti-transhumanistista! Transhumanistit eivät todellakaan aio estää vanhoja taisteluhautoja umpeutumasta, vaan ovat ensimmäisinä lapioimassa ne umpeen. Transhumanismi tarkoittaa transformaatiota, transitiota ja transsendenssiä - muutosta, siirtymää ja ihmisen rajoitusten ylittämistä. Kuolemattomien ihmisten ei pidä pysähtyä omien ihmisaivojensa tasolle, vaan kehittyä koko ajan. Ikuisen elämän täytyy tarkoittaa myös ikuista nuoruutta, ei kalkkeutumista ja vanhojen asioiden toistamista loputtomiin. Aivoja täytyy päivittää eikä jättää samanlaisiksi kuin nykyisin tai menneisyydessä. Suuri osa niistä asioista, jotka nykyään ovat merkityksellisiä, eivät luultavasti tulevaisuudessa merkitse paljon mitään; muutos on väistämätöntä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Transhumanistit tietävät tämän paremmin kuin hyvin.

Vanhat scifi-leffat ovat juuri siinä suhteessa huonoja, että niiden esittämät visiot tulevaisuudesta perustuvat vanhoillisiin visioihin ja kliseisiin tulevaisuudesta. Kaikki ihmiset muka tietävät, että jos yhdistetään teknologiaa ihmiseen, tuloksena on Borgi. Sehän näkyy TV-sarjasta, joten sen täytyy olla totta. Tietokoneen yhdistäminen ihmiseen tekee ihmisestä hitaan ja zombiemaisen. Eihän kyborgius missään olosuhteissa voisi tietenkään nopeuttaa ihmistä, sehän olisi aivan väärin! Borgi-klisee on niin syvään juurtunut, että siitä on tullut virallinen totuus kyborgeista: yleistys fiktiivisen todistusaineiston pohjalta.

Transhumanismista keskustellessa näyttää ainainen ongelma olevan se, että ensin täytyy kaataa ihmisten omaksumat Hollywood-kliseet ja vasta sen jälkeen voi alkaa puhumaan asiaa. Emme me halua olla Borgeja, haluamme olla jotain nopeampaa, järkevämpää ja tyylikkäämpää; emmekä halua olla Zardozlaisia pakkokuolemattomia vaan haluamme vapaaehtoistaa kuoleman ja kehittyä eteenpäin. Olemme kaikki samalla puolella, joten vastarinta on hyödytöntä.

Eliezer Yudkowsky on kirjoittanut tulevaisuuden ennustamisesta jutun nimeltä Predicting the Future, joka kaikkien vähänkään scifistä ja tulevaisuudesta kiinnostuneiden kannattaa lukea.

The real future - the future we've never seen - is something that arises out of the present by an immensely complicated process. One human lifetime isn't enough to learn more than a tiny fraction of the rules involved, and in real life all the rules are interacting with each other. So where does our picture of the future come from? It comes from cliches. Our picture of the future is built entirely out of cliches.

Linkkivinkki:
Borg-kollektiivilla ja Blog-kollektiivilla on paljon yhteistä.

We are the Blogs. Journalism will be Assimilated. Resistance is futile.

21.11.03

Yksinään vai yhteisvoimin?

Normi on sääntö, ohje tai malli siitä, miten tulee käyttäytyä ja miten jokaisen odotetaan käyttäytyvän. Normit voivat olla myös käskyjä, kieltoja tai lupia. Kasvatus – opetus – ja oppimistapahtumassa normit ovat usein hiljaisia, kirjoittamattomia sopimuksia, joita sekä oppilaat että opettaja ovat sisäistäneet. Sosiaalisesti muotoutuvat tottumukset ovat vaikeasti muutettavia.

Perinteisen oppimisen normit:
- tee vain omat työsi
- huolehdi vain omista asioistasi
- älä välitä siitä mitä muut tekevät
- älä neuvo muita
- älä pyydä apua toisilta
- kiinnitä huomio vain siihen mitä opettaja tekee ja sanoo
- katso aina opettajaan päin luokassa
- ole hiljaa

Yhdessä oppimisen normit
- auta muita menestymään
- ole vastuussa itsesi lisäksi myös ryhmästäsi
- ota vastuu ryhmän tuotoksista, kerro muillekin ja kuuntele mitä muut sanovat
- kysy muiden mielipidettä
- pyydä toisilta apua
- keskustele ja anna kaikkien sanoa sanottavansa
- osallistu yhteiseen toimintaan, katsekontakti toisten kanssa
- ole aktiivinen, puhu

(Sahlberg, P. & Leppilampi, A. 1994. Yksinään vai yhteisvoimin?)

19.11.03

Taas sama juttu

Prismassa oli eilen asiaa Oreksiinista (Hypokretiinistä), joka säätelee unentarvetta aivoissa. Dokumentin puolivälissä Oreksiinin hienoja ominaisuuksia kehuttiin ja ylistettiin, mutta loppupuolella sävy muuttui synkemmäksi. Eräs asiantuntija sanoi, että jatkuva hereillä oleminen muuttaisi maailman helvetiksi; ihmiset muuttuisivat työläismuurahaisiksi ja roboteiksi, eivät kestäisi nähdä toisiaan 24 tuntia vuorokaudessa, tekisivät vain työtä koko ajan ja niin edelleen. Dokumentti päättyi mahtipontiseen lausahdukseen siitä, kuinka Oreksiini saattaa pelastaa narkoleptikot, mutta muuttaa tavallisten ihmisten elämän painajaiseksi.

[Tämähän johtuu tietysti siitä, että dokumentintekijöiden kaavaan kuuluu esitellä asioiden molemmat puolet. Asioita ei saa esitellä pelkästään positiivisessa valossa, koska täytyy olla objektiivinen, ja objektiivisuus saattaa joissain tapauksissa merkitä sitä, että jos huonoja puolia ei löydy, niitä keksitään omasta päästä. Näytti vähän siltä, että dokumentintekijä roiskaisi vasemmalla kädellä ohjelman loppuun negatiivisia, kliseisiä uhkakuvia, jotta objektiivisuuden tarpeet täytettäisiin.]

Minusta olisi hienoa pysyä valveilla jatkuvasti ja ehtiä enemmän. Se olisi lähempänä taivasta kuin helvettiä. Minun nähdäkseni me olemme kaikki perinnöllisesti sairaita: kärsimme kaikki narkolepsiasta, koska nukahdamme pakonomaisesti joka yö. Meidän narkolepsiamme on paljon lievempi kuin narkolepsiapotilailla, mutta mekin tarvitsemme parannusta. Pelottelut työmuurahaisiksi muuttumisista ovat yhtä turhia kuin sanoa narkolepsiapotilaille, että he muuttuvat jatkuvasti työtä tekeviksi roboteiksi parannuttuaan narkolepsiasta. Minä en käyttäisi kahdeksaa ylimääräistä päivätuntia jatkuvaan raatamiseen, koska en käytä nytkään kaikkea aikaani raatamiseen. Jatkuva hereillä pysyminen merkitsisi vain lisää aikaa pitää hauskaa (enkä edelleenkään tarkoita hauskanpidolla baareissa pyörimistä).

Voihan tietysti olla, että unen poisjääminen nopeuttaa vanhenemista, mikä olisi ikävämpi homma, mutta vanheneminenhan voidaan estää sitten toisilla aineilla - toivottavasti. Kyllä ottaisi kovasti hermoon, jos nukkuminen ja vanheneminen olisivat kaikille pakollisia rituaaleja ikuisesti! Onneksi näin ei näytä olevan, vaan molempien ongelmien ratkaiseminen etenee isohkoin harppauksin. Pidän nukkumisesta ja unien näkemisestä toisinaan, mutta nukkumisen pitäisi olla vapaaehtoista eikä pakollista. Insomniasta eli pakollisesta valvomisesta kärsivillä tilanne on päinvastainen, mutta siitäkin tekee sairauden vain tilan pakollisuus.

Modafiniili (Provigil) mainittiin myös dokumentissa. Käsittääkseni se aktivoi oreksiinintuotantoa aivoissa, ja sen avulla voi hankkia univelkaa, jota ei tarvitse maksaa. Tieteen Kuvalehti 15/2003 (taas tämä sama numero) kertoo: Provigil-reseptejä on kirjoitettu selvästi väärin perustein, sillä yksistään vuonna 2000 lääkettä määrättiin Yhdysvalloissa yli miljoona kertaa, vaikka narkolepsiaa sairastavien kokonaismääräksi on arvioitu 125 000 - 250 000 ja heistäkin suuri osa on diagnosoimatta. Todennäköisesti Provigilia saaneiden joukossa on ihmisiä, joilla ei muka ole aikaa nukkua tavalliseen tapaan työkiireiden vuoksi. Modafiniilia ollaan muuten luokittelemassa doping-aineeksi vuoden 2004 alusta.

Taas sama juttu. Törmätään lakiin, joka ei anna ihmisten parantaa elämänlaatuaan syömällä Provigilia. On pakko ryhtyä lainsuojattomaksi, jotta voisi parantaa elämäänsä. Ja taas törmätään siihen, että lainsuojattomaksi ryhtyminen saattaa huonontaa elämänlaatua. Pitääkö tässä alkaa näyttelemään narkoleptista, jotta saisi Provigil-reseptin? Ei auta mennä lääkäriin ja sanoa, että minua vaivaa lievä narkolepsia, jossa kohtaukset ilmenevät säännöllisin väliajoin ja unijaksot kestävät useita tunteja kerrallaan. Kaikilla ihmisillä on sama sairaus, joten sitä ei lasketa sairaudeksi vaan normaaliksi tilaksi. Tulevaisuudessa tullaan ehkä päivittelemään, miten ihmiset eivät huomanneet olevansa sairaita näinä aikoina. Ensin narkolepsiaa ei meinattu uskoa sairaudeksi ja sitten tehtiin sama virhe toiseen kertaan, kun ’normaalia unirytmiä’ ei laskettu sairaudeksi.

Legalize it!

18.11.03

Muiden ihmisten juttuja

Vietettyäni kaksi päivää ja yötä primitiivisissä oloissa ilman yhteyttä globaaliin tietoverkkoon tuntuu hienolta palata taas sivistyksen pariin. Poissaollessani on tapahtunut valtavasti edistystä, joka täytyy ottaa kiinni.

Jos tilanne täällä kyberavaruudessa olisi ollut täysin sama kuin lähtiessäni, olisin pahasti pettynyt teihin kaikkiin. Mutta ei huolta – informaatiota on liikkunut taas niin paljon, että joudun tekemään tuplavuoroa saadakseni muut kiinni. Hyvää työtä, kansalaiset! Jatkakaa! Vallankumous ei odota, että saat housut jalkaan ja pikkukivien on turha valittaa, kun maanvyöry on jo lähtenyt liikkelle.

Jos tietomäärä tuntuu tukahduttavalta ja infoähky uhkaa, niin vika on sinussa, ei netissä. Opettele suodattamaan tärkeät tiedot turhista ja pysy poissa juorupalstoilta. Matti Nykäsen uusimmista tempauksista lukeminen on kenties hauskaa jollain tragikoomisella tasolla, mutta loppujen lopuksi se on täysin turhaa ajanhaaskausta. Voisit käyttää aikaasi paremmin lukemalla tiedeartikkeleita tai venyttämällä mielikuvitustasi. Mikroneulojen kehitys on miljoona kertaa tärkeämpi asia kuin Britney Spearsin elämästä tehtävä TV-elokuva, mutta minkäs teet – suurin osa maailman ihmisistä muistaisi tämänkin lauseen lukiessaan vain sen, että turhasta teinitähdestä tehdään elokuvaa.

John Toobyn ja Leda Cosmidesin The Psychological Foundations of Culture löytyy netistä. Rientäkäätten kiiruusti lukemaan, onko Iain M. Banksilla mitään tekemistä asian kanssa vai ei.

Warren Ellisin die puny humansista löydämme linkin Sarah Lynch-Walkerin blogiin, josta taas siirrymme eteenpäin Elegant Universeen. Milloinkahan tämä ihanuus tulee kotimaamme töllöttimistä? Lisäksi löydämme sieltä kuvan EMBRIOsta eli yksipyöräisestä moposta, joka kuljettaa meidät Bombardierin sivulle tuijottamaan tätä upeaa vehjettä. Olemme tyytyväisiä.

Kirjoitatko sinä Engfishiä vai Engrishiä? Linkkien takaa löydät ehkä vastauksen.

Neuroscience for kids-sivuston alla on myös osio älyhuumeista. Nyt kaikki lapset ja lapsenmieliset tavaamaan pilleri-infoa! Erityisesti loppuosan kysymyksiä kannattaa pohtia yhdessä vanhempien kanssa.

Transhumanistiyhteisössä on käynnissä (Max Moren artikkelin aloittama) mielenkiintoinen ajatustenvaihto siitä, kumpi on parempi idea: demokratia vai libertarianismi? Tai no, enemmänkin on kyse siitä, pitäisikö transhumanismia mainostaa demokratialla vai ei, koska transhumanismi ei itsessään kannata mitään poliittista ideologiaa. Tai pitäisikö libertariaanienkin mainostaa demokratiaa, koska he voivat käyttää demokratiaa ponnahdusalustana tulevaisuuden libertarianismiin? Prometheus Crack –blogia kirjoittava Uuden-Seelannin transhumanistitoveri Marc Geddes on selvästi libertarianismin kannalla. Minä olen puolestani sitä mieltä, että libertarianismi ja demokratia pelaavat hyvin yhteen. Käytetään apinapolitiikkaa hyväksemme, demokratiasta saa hyvän trampoliinin.

Minä haluan John C. Wrightin Golden Agen joululahjaksi. Nyt kaikki blogini lukijat ostavat minulle Golden Agen.

Mikä kaikesta tästä informaatiosta on tärkeää tulevaisuutemme kannalta, sen päättäköön jokainen itse. Jos täysin lineaarisesti ajateltaisiin, niin jokaisen järkevän ihmisen kuuluisi lopettaa pikkujuttujen kanssa painiskelu ja kuluttaa aikaansa edistyksen synnyttämiseen eli toisinsanoen tieteeseen ja teknologiaan. Eihän tästä mitään tule, jos kaikki vain järjestelevät digikuvakokoelmiaan, bongailevat lintuja tai tuijottavat draamasarjoja TV:stä. Ottakaa itseänne niskasta kiinni ja pakottautukaa sorvin ääreen tekemään jotain hyödyllistä!

Mutta joskus pieninkin tiedonjyvänen voi johtaa suuriin löytöihin. Arkhimedes sai kertomuksen mukaan ajatuksen tilavuuden mittaamisesta, kun istuutui kylpyammeeseen. Tästä innostuneena hän juoksenteli ilkosillaan ympäri Syrakusaa mainostaen Vantaan tiedekeskusta. Henkilökohtaista hygieniaa hoitaessaan saattaa hyvinkin keksiä nerokkaita ideoita, samoin digikuvia järjestellessään. Täytyy vain pitää mieli avoinna, antaa informaation virrata vapaasti ja olla lateraalinen.

Sarjassamme ”herrasmies ei koskaan ole kuullut juttua aikaisemmin” täytyy kertoa tämä musiikkiaiheinen vitsi:

Mitä sanotaan, kun mennään ostamaan Tool-yhtyeen paitaa?
- Saako täältä niitä tuulipukuja?

15.11.03

Valmistaudu tai kuole

Sana ”survivalisti” tuo monille mieleen joko TV:stä tutun sarjan, jossa urbaanit ihmiset yrittävät muka selvitä luonnonoloissa, tai sitten (myöskin TV-sarjoista tutun) stereotyypin paranoidista, maastopukuisesta äijästä, joka elää keskellä metsää piikkilanka-aidan ympäröimässä puumökissä ja varastoi säilykkeitä siinä uskossa, että ydinsota syttyy seuraavalla viikolla. Stereotyyppiin kuuluu myös se, että äijä on äärinationalisti tai sotaveteraani, joka ei osaa lopettaa sotimista. Onko tällainen hiippari todellinen survivalisti?

Ei ole. Oikea survivalisti ei asu yksin metsässä, ellei ole aivan pakko, sillä epäsosiaalisuus ja yhteiskunnasta eristäytyminen eivät ole selviytymistä lisääviä tekijöitä. Oikea survivalisti on ystävällinen ja sosiaalinen, pukeutuu käytännöllisesti ja pitää matalaa profiilia. Oikea survivalisti valmistautuu pahimpaan, mutta ei elä niinkuin pahin olisi jo tapahtunut. Urbaani survivalisti ei linnoittaudu asuntoonsa, vaan elää normaalia elämää, mutta hieman paremmin varustautuneena. Joissain tilanteissa kaupungissa eläminen voi olla selviytymisen kannalta parempi vaihtoehto kuin metsään muuttaminen. Hardcore-survivalistit saattavat muuttaa hieman kauemmas ihmiskeskuksista ja kerätä kuivamuonaa pahan päivän varalle perhettään varten, mutta he eivät kerro mitä he keräävät ja mihin. He eivät halua ryöstelevää ihmisjoukkoa kotiinsa, kun paha päivä koittaa. Paras keino pitää uteliaat poissa tontiltaan on näyttää siltä kuin ei edes ajattelisi survivalismia.

Tavalliset ihmiset harjoittavat survivalismia ottamalla sateenvarjon mukaansa aurinkoisena päivänä, ostamalla kynttilöitä sähkökatkon varalle tai hankkimalla työkalupakin ja vararenkaan autoonsa. Survivalisteiksi itsensä laskevat ovat samanlaisia, mutta varautuvat enemmän ja huolellisemmin. Henkilökohtaisista vaaroista otetaan huomioon ryöstöyritykset, pahoinpitely-yritykset, sairauskohtaukset, onnettomuudet ja niin edelleen, ja niiden mukaan varustaudutaan. Itsepuolustustaidot, ensiaputaidot, psykologian tuntemus, käsiaseiden käyttö ja mukana olevat tarvikkeet voivat pitää hengissä sellaisen tilanteen ylitse, jossa normaali kaduntallaaja olisi jo mennyttä miestä.

Oman toiminnan etukäteen suunnittelu on tärkein tekijä survivalistisessa ajattelussa. Survivalisti tekee itselleen kysymyksiä: Mitä teen, jos syttyy tulipalo? Miten selviän ulos? Mitä otan mukaani? Minne menen sen jälkeen? Tai vielä parempi on kysyä: Miten voin estää tulipaloja syttymästä? Mitä omaisuuttani minulla ei ole varaa menettää? Miten suojelen tärkeintä omaisuuttani? Ovatko ne minulle oikeasti elintärkeitä? Samankaltaisia kysymyksiä kannattaa tehdä niin kotia, työpaikkaa kuin harrastuksiakin varten. Entä jos sinulla on perhe? Miten pelastat perheesi, jos katastrofi iskee? Mitä voit tehdä ennalta parantaaksesi selviytymismahdollisuuksianne? Kuinka moneksi päiväksi tai viikoksi kannattaa varata tarvikkeita?

Survivalistit varautuvat luonnollisesti myös pidemmällä tähtäimellä: he ottavat huomioon sellaiset vaarat kuin tulvat, lakot, lumimyrskyt, helleaallot, tulipalot, tulipalopakkaset, teollisuuslaitoskatastrofit, terroristi-iskut, tautiepidemiat ja niin edelleen, asuinpaikasta ja katastrofin todennäköisyydestä riippuen. Kaikkeen ei pysty varautumaan, mutta mitä enemmän, sen parempi. Meteori-iskua tai muuta maailmanloppu-luokan suurkatastrofia varten on hieman hankalampi varautua nykyteknologialla, joten uusien selviytymistekniikoiden keksiminen ja kehittäminen on tärkeää puuhastelua perustaitojen ylläpitämisen ohessa.

Nyky-yhteiskunnassa asiat sujuvat pääosin mukavasti, mikä on survivalistille mieleen. Hän voi valmistautua rauhassa, opetella eksoottisempiakin selviytymistaktiikoita ja vertailla erilaisten työkalujen toimivuutta. Vaan entäpä jos tuttu ja turvallinen yhteiskunta kaatuu, mitä sitten? Survivalistin mieli on tässä suhteessa rauhallinen: jos katastrofi tulee, hän tietää mitä tekee. Kun normaalit ihmiset jähmettyvät, survivalistit jatkavat vain edelleen kuin Duracell-puput.

Linkkejä

http://www.equipped.com

http://www.survival-center.com/index.htm

http://www.rmsg.us/toc.htm

http://www.geocities.com/anders_holm74/

12.11.03

Jin & Jang

Tänään haluan kertoa teille kahdesta kirjasta, jotka kaikkien maailman ihmisten pitäisi lukea. Ihan oikeasti – jos et ole lukenut näitä kirjoja, lue ne. Tämä on käsky. Monet pitävät niitä ikäänkuin toisiaan täydentävinä aivolohkoina: ensimmäinen iskee suoraan aivojen loogiseen, selkeään ja järkevään puoliskoon, kun toinen ampuu sarjatulta mielen pimeisiin, järjettömiin ja sotkuisiin onkaloihin. Molemmissa kirjoissa on noin 800 sivua. Molemmat ovat Klassikoita isolla koolla. Niitä ei pidä lukea ”luenpas nyt tämänkin, kun kerran suositeltiin”-asenteella niinkuin tavallisia kirjoja ruokapöydässä tai junamatkalla. Niitä täytyy lähestyä pelonsekaisella kunnioituksella ja kääntää sivuja pinseteillä. Niihin täytyy varata aikaa, lukea hitaasti ja nautiskellen hiljaisessa huoneessa, mukavassa nojatuolissa ja sopivan pehmeässä valaistuksessa. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen kirja on Douglas R. Hofstadterin Gödel, Escher, Bach: An Eternal Golden Braid (yleensä käytetään lyhennettä GEB). Mistä se kertoo? Nimestä voi päätellä, että se kertoo Kurt Gödelin teoreemoista, M.C. Escherin maalauksista ja Johann Sebastian Bachin musiikista. Kyllä, kirja kertoo heistä, mutta se kertoo myös paljon, paljon muusta. Se on kuin kellokoneiston tarkkuudella toimiva kiertoajelu, joka käy läpi teorioita tieteestä, matematiikasta, kielestä, musiikista, zenistä, tietoisuudesta, tekoälystä, biologiasta, ohjelmoinnista, taiteesta, meta-tasoista, oudoista loopeista ja paljon, paljon muusta täydellisellä tyyneydellä ja selkeydellä. Se on tieteen ja taiteen harmoninen yhteensulautuma, kirjallinen kivipuutarha. Siinä on runoja, kuvia, koaneita, matemaattisia kaavoja, ajatuskaavioita, sanaleikkejä ja näiden kaikkien sekoituksia. Lewis Carrollilta lainatut hahmot käyvät dialogeja asioista, joita Hofstadter analysoi, tai päinvastoin. Hahmot hyppivät Escherin tauluissa ja sekoittuvat jatkuvasti paradokseihin. Yhteen opukseen on tungettu valtava määrä aineistoa, mutta ”juoni” on saatu silti liukumaan sulavasti limittäin ja peräkkäin. Hofstadter itse tiivistää kirjansa teeman näin: ”GEB on hyvin henkilökohtainen yritys kertoa, kuinka eläviä olentoja voi syntyä elottomasta materiasta. Mitä on tietoisuus, ja miten tietoisuus voi nousta esiin aineesta, joka on yhtä tiedotonta kuin kivi tai lätäkkö?”. GEB ilmestyi 1979 ja voitti Pulitzerin seuraavana vuonna.

This is the most intelligent, the deepest, the most beautiful book in the world. Period. End of story. - Eliezer Yudkowsky


Toinen kirja on Robert Shean ja Robert Anton Wilsonin yhteistyö Illuminatus! Se on kirjallinen kaaos, jossa mikään ei ole totta ja kaikki on totta. Alunperin trilogia ilmestyi erillisinä kirjoina (I. The Eye in The Pyramid, II. The Golden Apple, III. Leviathan), mutta se kannattaa ostaa ja lukea yhtenä niteenä. Mistä se kertoo? Jos GEB oli tyyni kiertoajelu tieteellisessä ihmemaassa, Illuminatus! on kuin jättimäinen, psykedeelinen vuoristorata, jossa heittelehtivä vaunu kulkee äänennopeudella kohti katkennutta raidetta salaliittohörhöjä, alieneita, New Age-friikkejä, pilvenpolttelijoita, anarkisteja ja superälykkäitä delfiinejä kyydissään. Se kertoo Discordialaisista, Illuminateista, maailmanhistorian suurimmasta salaliitosta, Atlantiksesta, humanoideista, JFK:n murhasta, kosmisista pyramideista, anarkisti-individualistien maanalaisesta armeijasta, okkultismista, magiasta ja kaikesta. Se on kuin koko X-files –sarja sekoitettuna itämaiseen mystiikkaan, länsimaiseen populaarikulttuuriin ja silkkaan surrealistiseen hysteriaan, jonka jälkeen koko keitos on tungettu piippuun ja poltettu. Illuminatus! on rituaaliseksiä, LSD:tä ja spacerockia; tekemällä tehty underground-klassikko. Se ei ole hyvää kirjallisuutta, se ei ole (enää) kovin vallankumouksellinen eikä se ole loppujen lopuksi edes kovin hauska. Se on suora kierrepotku universumin haaroihin ja piirakka naamaan, eikä se edes yritä teeskennellä olevansa mitään muuta. Illuminatus! ilmestyi vuonna 1975 ja se on häirinnyt maailmankaikkeuden tasapainoa siitä asti.

You'll definately get your money's worth..... if you steal it. – A Tak

Molemmat kirjat täytyy lukea englanniksi, koska niitä ei ole saatavilla suomeksi. Eikä niitä luultavasti koskaan tulla suomentamaan, koska molemmissa tapauksissa se olisi kääntäjälle todella kova pala nieltäväksi, eikä suomennoksilla olisi juuri kaupallista arvoa, koska jokainen vähänkään asioista perillä oleva haluaa lukea nämä kirjat alkuperäiskielellä. GEB on kyllä käännetty esim. ranskaksi, mutta sekin oli niin kova homma, että kääntämisestä täytyi kirjoittaa ihan oma kirjansa.

Vinkki: Joulu, tuo pakanallinen Mithran palvontapäivä, on jälleen tulossa. Tässä olisi kaksi loistavaa pakettia pukinkonttiin.

11.11.03

Lukutaidottomuusmylly

1. Uteliaisuus on spontaania, joten se täytyy tukahduttaa. Kiellä spontaanius ja jaottele opetus niin, että lapsille opetetaan asiat silloin kuin systeemi niin päättää, ei silloin kun he haluavat oppia.
2. Siirrä lapset pois aikuisten maailmasta, jotta he jäävät ilman roolimalleja eivätkä opi aikuisia matkimalla.
3. Järjestä laki sellaiseksi, että lukutaidottomuusmyllystä karkaavilla ei ole paikkaa minne mennä. Ei oppipoika-systeemiä tarkoittaa sitä, etteivät he voi oppia aikuisia matkimalla.
4. Pakota lapset lain voimalla kouluun, jotta oppimisesta tulee työ, taakka ja velvollisuus – ehdottomasti ei hauskanpitoa. Korvaa uteliaisuus aherruksella. Vankila tylsistyttää mielen.
5. Pakottaminen auttaa myös lannistamaan opettajan halun opettaa. Se luo massiivisia motivaatio- ja kurinpito-ongelmia. Yleensä opettajat eroavat muutaman vuoden jälkeen yritettyään turhaan yhdistää hauskuuttajan ja lainvalvojan roolit saadakseen jotain aikaan.
6. Jokainen täytyy pakottaa maksamaan myllystä riippumatta siitä mitä mylly tekee lapselle. Ei palautusoikeutta. Jos lapsi tulee ulos systeemistä aivot muussattuina, vanhemmat täytyy silti pakottaa maksamaan, joka päivä heidän elämänsä loppuun asti.

Richard J. Maybury, artikkelista How you can profit from the school hoax

With the world's bookshelves loaded with fascinating and inspired books, the very manna sent down from Heaven to feed your souls, you are forced to read a hideous imposture called a school book, written by a man who cannot write: A book from which no human can learn anything: a book which, though you may decipher it, you cannot in any fruitful sense read, though the enforced attempt will make you loathe the sight of a book all the rest of your life.- George Bernard Shaw

9.11.03

Hirviöiden vapautusrintama

Tällä alalla täytyy tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Maailma koostuu ihmisistä, joilla on kaikilla hieman erilainen persoonallisuus; toiset pitävät samoista asioista kuin sinä, toiset eivät voi sietää niitä asioita, joista sinä pidät. Elämme kaikki samalla planeetalla ja samassa aurinkokunnassa, joten kaikkien kanssa pitäisi tulla jotenkuten toimeen. Jokaisessa yhteisössä on omat friikkinsä ja pellensä, se kuuluu asiaan; omituiseen tyyppiin verrattuna muun yhteisön omituisuus onkin normaaliutta. Jos omituinen tyyppi häviää yhteisöstä, toiseksi omituisin ottaa hänen paikkansa ja tasapaino on taas palautettu. Kun suurimmat bugit poistetaan, pienet bugit ryhtyvät suurimmiksi bugeiksi.

Tunnen pari erittäin uskovaista ihmistä, jotka kuuluvat tähän ovelta ovelle –kiertävään lahkoon. He ovat mukavia persoonia, mutta heidän maailmankuvansa ahtaus ja jatkuvassa pelossa elämisensä jaksavat hämmästyttää minua. Kun heidän kanssaan yrittää keskustella syvällisemmin, tuntuu kuin yrittäisi selittää lapselle, että sängyn alla ei ole mörköjä. Eivätkä he suostu katsomaan sängyn alle, koska se on liian pelottavaa. Toinen heistä, naispuolinen, alkaa hyvin herkästi itkemään, jos hänen uskomuksiaan vähänkin kritisoi. Ei tunnu mukavalta itkettää ystäviään, joten tilanne tuntuu aika toivottomalta. Pidän näistä ihmisistä, mutta en voi kertoa heille puoliakaan siitä mitä ajattelen, koska näyttäisin luultavasti hirviöltä heidän silmissään.

Elämän näyttämöllä luonne on se, miten eroat muista ihmisistä ja tyyli on se, miten olet samanlainen kuin muut ihmiset. Jos yksi ihminen heittelee kermakakkuja, hän on mielenvikainen; jos kaikki ihmiset heittelevät kermakakkuja, on kyse tyylilajista (komediasta). Jos yksi on vampyyri ja kaikki muut ihmisiä, vampyyri on hirviö; jos kaikki ovat vampyyrejä ja vain yksi on ihminen, ihminen on hirviö (kuten Richard Mathesonin tarinassa I am Legend). Hirviöt testaavat yhteisöllisyytemme rajoja – kuinka erilainen ihminen saa olla, jotta häntä ei ajettaisi ulos yhteisöstä?

Yhteisö määrittelee rajat sille, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Uskonnollisissa yhteisöissä on tiukemmat rajat kuin vapaamielisissä yhteisöissä, joten uskonnollisissa yhteisöissä on enemmän hirviöitä. Samalla tavalla ahdasmielisen ihmisen päässä on enemmän hirviöitä kuin vapaamielisen ihmisen päässä. Kun uskovainen näkee homojen oikeuksia tai ateismia tai geeniteknologiaa puolustavia ihmisiä, hän ei näekään ihmisiä - hän näkee hirviöiden vapautusrintaman. Aivoissa alkaa kiehua pelko siitä, että hirviöt valloittavat yhteisön ja muuttavat kaikki vampyyreiksi. Ainoa mieleen tuleva tapa päästä eroon hirviöistä on ajaa heidät ulos kaupungista tai polttaa roviolla.

Häiritsevien ideoiden tai ihmisten hävittäminen väkivalloin ei ole kuitenkaan oikea tapa. Oikea tapa päästä eroon hirviöistä on tutustua niihin ja yrittää ymmärtää niitä. Silloin hirviö katoaa ja jäljelle jää ihminen. Psykopaattimurhaajat eivät ole yliluonnollisen pahuuden edustajia vaan ihmisiä, joiden mieltä täytyy tutkia ja oppia ymmärtämään, jotta tällaisista tuhoisista taipumuksista päästään eroon. Jos hirviö ajaa sinua takaa unessa, sinun täytyy kääntyä ja kohdata hirviö silmästä silmään; muuten hirviö ajaa sinua takaa seuraavanakin yönä. Hirviöt ovat vain naamioita, joita ihminen luo mielessään toisten olentojen kasvoille (tai omilleen). Kun riisuu maskin, näkee olennon sellaisena kuin se on oikeasti.

Olen aina pitänyt kauhuelokuvista (tai pikemminkin synkistä fantasiaelokuvista), mutta en siksi että pelkäisin niitä. Jossain vaiheessa nuoruuttani minä vain lakkasin pelkäämästä; en nähnyt vampyyrejä tai aaveita tai psykopaatteja mitenkään kauhistuttavina. Suurin osa pelottaviksi tarkoitetuista elokuvista haukotutti minua, en saanut niistä minkäänlaista iloa. Olinko katsonut niitä liikaa ja turtunut väkivallalle? No, se on yksi selitys. Jokin aika sitten katsoin (viimeinkin) Ring-elokuvan, jota eräs kaverini mainosti minulle sanoilla ”pitkästä aikaa sellainen kauhuleffa, joka oikeasti kauhistutti”. Se oli kyllä mielenkiintoinen ja hyvin tehty leffa, mutta kauhistuttava? Ei. Se johtui siitä, etten nähnyt leffassa ainuttakaan hirviötä. Oli vain erikoinen videokasetti ja erikoinen pikkutyttö. Yritin ymmärtää leffaa sen sijaan, että olisin pelännyt sitä.

Manaajan tapauksessa tämä vielä korostuu entisestään; käsikirjoittaja tai ohjaaja yrittää vakuuttaa katsojaa siitä, että hirviö on olemassa ja se on vallannut tytön kehon ja sitä pitäisi pelätä hirveästi, mutta minä näen vain uskonnollista liirumlaarua ja erikoisefektejä. Näen leffan ikäänkuin lapsena, joka yrittää vakuuttaa aikuiselle, että sängyn alla on ihan oikeasti hirviöitä, mutta vakuuttelu ei toimi, koska minä uskallan katsoa sängyn alle ja todeta, ettei siellä ole mitään. Tylsä leffa, mutta kaksi tähteä hyvästä yrityksestä.

Loppusitaatin tarjoilee Kiinan oma poika Laotse:

Poista inhimillisyys, hylkää oikeamielisyys,
ja ihmiset saavat jälleen rakkauden toisiaan kohtaan.

8.11.03

Todellisuuden hakkerointia

Eräät elokuvatähdet istuivat kerran tylsistyneinä hotellissa, kun yksi heistä sai loistavan idean. He ottivat selvää kaikista vastapäisen toimistorakennuksen puhelinnumeroista ja soittivat sitten jokaiseen toimistoon. He esittäytyivät sähkölaitoksen tarkastajiksi (hehän olivat näyttelijöitä) ja kertoivat, että tarkistuksen vuoksi kaikki valot toimistosta tulisi joko sammuttaa tai sytyttää tiettynä kellonaikana sinä iltana. Kaikille kerrottiin, että kyse oli vain heidän toimistostaan. Kun oikea kellonaika koitti, valot sammuivat ja syttyivät valituissa toimistoissa aivan niinkuin oli suunniteltu. Suurin osa rakennuksesta oli pimeänä, mutta valoisat ikkunat muodostivat rakennuksen seinään sanan FUCK. Samanlaista jippoa käyttivät eräät ohjelmoijat, jotka järjestivät tietokoneohjatun valaistuksen uudelleen niin, että rakennuksen seinässä pystyi pelaamaan Tetristä.

Nämä ovat hienoja esimerkkejä ”todellisuuden hakkeroinnista” (reality hacks). Todellisuushakkeroinnissa modernin maailman systeemejä sekä ihmisiä, jotka ovat näiden systeemien osasia, hakkeroidaan kuin tietokoneohjelmia. Yksinkertaisesti voisi sanoa, että se on normaalin pilailun viemistä uudelle tasolle, mutta asialla on syvällisempikin merkitys: todellisuushakkerit dekoodaavat tosielämän koodeja. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hakkerit opettelevat manipuloimaan ihmisiä psykologian keinoin ja/tai vastustamaan niiden avulla esim. mainosmiesten ja kauppiaiden käyttämiä manipulointikeinoja. Evoluutiopsykologiaa opiskelemalla voi alkaa nähdä omiin geeneihinsä sisällytettyjä koodeja ja kenties hakkeroida itseään. Havaintopsykologiaa tutkimalla voi opetella hakkeroimaan visuaalista maailmaa, politiikkaa opettelemalla voi hakkeroida poliittista systeemiä, talouselämää opettelemalla voi hakkeroida rahavirtoja... ja niin edelleen. Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Hakkeri kaivautuu systeemin sisään ja ymmärtää sitä tavallista alemmalla tai tavallista korkeammalla tasolla. Periaatteessa kysymys on siis vain normaalia kriittisemmästä ajattelusta: tehdään systeemille ruumiinavaus, katsotaan miten se toimii ja kokeillaan, voisiko sen saada toimimaan jotenkin taiteellisemmin. Rajanvetoja on kuitenkin vaikea tehdä; jotkut todellisuushakkeroinnit ovat pelkkiä pieniä kepposia, jotkut suorastaan nerokkaita keksintöjä ja jotkut mustahattuiset krakkerit tekevät toiminnallaan tahallaan vahinkoa - aivan kuten tietokonemaailmassakin.

Tavalliset murtomiehet, jotka ohittavat hälytinlaitteet ja vievät kaiken arvokkaan talosta, ovat mustahattuisia todellisuuskrakkereita. Valkohattuhakkeri taas voi murtautua taloon pelkän hälytysjärjestelmän asettaman haasteen vuoksi ja jättää isäntäväelle viestin, jossa kertoo kuinka pääsi taloon ja miten hälytysjärjestelmää kannattaisi parantaa. Tai sitten vain järjestellä huonekalut uudelleen asukkaiden ihmetykseksi. Hakkeri-sanahan ei alkujaan edes merkinnyt rikollista vaan freeware-koodaria, joka ohjelmoi ohjelmoinnin ilosta. [Mustahatut ja valkohatut tulevat vanhoista länkkäreistä, joissa pahalla cowboylla oli aina musta stetsoni ja hyvällä cowboylla valkoinen]. Prosessi on siis kaksisuuntainen: toiset hakkerit harhauttavat ihmisiä, toiset paljastavat harhautuksia. Harmaat hakkerit vaihtavat hattua tilanteen mukaan. Hakkerit käyttävät itsestään myös mieluusti fantasianimiä, kuten maagit tai velhot; mustat velhot, valkoiset velhot, harmaat velhot – nimitykset kuuluvat samaan psykologisten harhautusten perheeseen.

Flashmobit ovat kenties kuuluisin keino hakkeroida todellisuutta. Niissä suuri joukko ihmisiä kerääntyy joksikin aikaa yhteen paikkaan ja tekee jotain älytöntä, minkä jälkeen joukko hajaantuu yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Pikaihmisjoukko järjestetään yleensä netin ja kännyköiden avulla niin, että ihmisille ilmoitetaan paikka ja aika, ja jokainen halukas voi liittyä mukaan joukkoon. Bluejacking eli outojen viestien lähettäminen Bluetooth-kännykällä on myös tämän hetken ohimenevä trendihakkaus.

Eivätkö tietokonehakkeroinnit ole myös todellisuushakkerointeja, koska tietokoneetkin kuuluvat todellisuuteen? Kyllä, todellisuudessa riittää paljon hakkeroitavaa. ”Ihminen voi olla vaikka puuseppähakkeri”, kuten eräs miekkonen nimeltä Burrell Smith sanoi. Ihmisten aivoja voidaan tulevaisuudessa hakkeroida (neurohacking), materiaaleja voidaan hakkeroida nanoteknologialla ja ehkä jonain kauniina päivänä voimme hakkeroida sananmukaisesti koko todellisuutta ja muuttaa jopa luonnonlakeja. Kirjoitamme vain noclip ja kuljemme seinien lävitse.

Virus on helpompi kirjoittaa kuin hyödyllinen ohjelma, joten huonot hakkerit kirjoittavat viruksia. Parhaat todellisuushakkerit keksivät hyödyllisiä ja hauskoja jippoja, joiden ansiosta kehitys kehittyy, ihmiset heräävät luutuneista rutiineistaan, vapauttavat mielensä ja näkevät maailman taas uudenlaisena, rajattomana, (epä)maagisena paikkana.

Todellisuuden krakkaus alkaa kotoa ja työpaikoilta. Katsokaa tuotemerkkejä ympärillänne olevissa tavaroissa: Microsoft, LG, Sony, Salora, Canon... Ne ovat aika tylsiä nimiä. Luet ne huomaamattasi joka päivä kymmeniä tai satoja kertoja; lukutaito on opittu temppu, jota ei voi kääntää pois päältä. Ehkä olisi aika keksiä parempaa luettavaa, kuten eräs mainos ehdotti. Ottakaa pala sopivaa muoviteippiä, kirjoittakaa siihen tussilla hauskempi nimi ja teipatkaa se tuotemerkin päälle. Personalisoikaa tavaroitanne. Nimetkää tietokoneenne Doomiksi ja televisionne Segaksi. Tai jos pidätte Egyptistä, antakaa tavaroillenne nimiksi Apophis ja Osiris.

Voitte myös pukeutua zen-munkiksi, mennä vilkkaalle kävelykadulle ja jakaa ohikulkijoille tyhjiä lappuja. Ihmiset kääntelevät tyhjiä papereita hämmentyneinä ja saattavat jopa alkaa ajattelemaan.

Linkkivinkit:

http://www.searchlores.org/realicra/realicra.htm

http://www.algonet.se/~anders/klf/

5.11.03

Optimistin paluu

Darin Morgan on mies, jonka nimi kannattaa pitää mielessä. Hän kirjoitti kaikki hauskimmat jaksot X-filesiin ja Millenniumiin; noihin reipashenkisiin salaliittosarjoihin, joista aika tuntuu sekä nimellisesti että käytännössäkin jo ajaneen ohitse. Jos joskus X-filesia katsoessanne mietitte, minkä takia jakso oli niin epänormaalin humoristinen, Morganilla oli taatusti sormensa pelissä. Pitäkää tätä miestä silmällä, häneltä voi odottaa mitä vain. Itseasiassa on hyvä juttu, että X-filesit ja Millenniumit tunkivat ufoilua katsojien kurkusta alas niin pitkään, että kaikki kyllästyivät siihen. Jotkut jaksot (erityisesti alkukausilta) ovat edelleenkin mukavia, mutta suurin osa mitäänsanomatonta roskaa.

Jose Chung’s Doomsday Defense –jakso on kuitenkin poikkeus. Se on yksi hauskimmista istunnoista ikinä, joita olen viettänyt TV:n edessä. Muistattehan? Jakso kertoi skientologeista, paitsi että Hubbardin nimi oli vaihdettu Onan Gooptaksi, liikkeen nimi oli selfosofia ja E-meterin tilalta käytettiin laitetta nimeltä Onan-o-Graph. Liikkeensä aluksi Goopta kirjoitti kirjoja nimeltä "How to Be Happy, Even When You Shouldn't", "How to Manipulate People by Your Apparent Friendliness" ja "How to Overcome Your Fears by Making Others Fear You".

Selfosofia opettaa, että kaikki negatiiviset tunteet täytyy poistaa ja optimistinen asenne on avain pelastukseen. Selfosofia-instituutissa potilaita kutsutaan ”lääkäreiksi”, koska potilas-sana tuottaa liikaa negatiivisia mielleyhtymiä. Ikimuistettavin kohtaus jaksosta on kenties sen lopussa, kun selfosofialainen psykopaatti Smooth yrittää paeta hyppäämällä semmoiset 10 metriä talon katolta toiselle. Frank yrittää estää hullua:

FRANK: Hey, don't try it! You'll never make it.
SMOOTH: Not with that negative attitude I won't!


Joten psykopaatti hyppää varmaan kuolemaansa. Jälleen yksi absurdin uskon uhri. Muistuttaa jotenkin Alan Mooren Killing Joke sarjakuva-albumin loppua, jossa Jokeri kertoo Batmanille vitsin kahdesta hullusta, jotka yrittävät paeta mielisairaalasta. Toinen keksii, että taskulampun valoa pitkin voi kulkea muurin ylitse, mutta toinen ei suostu, koska ”sammuttaisit sen kuitenkin puolimatkassa”.

Olen itse erittäin optimistinen ihminen. Masennun todella harvoin ja silloinkin masennus menee ohitse erittäin nopeasti. Vaikka olen kokenut sekä työssäni että yksityiselämässäni monta suurtakin tragediaa, ne eivät ole suistaneet minua pessimismiin. Pidän itseni hyvin tiukassa kontrollissa (näissä hommissa täytyy) ja tunteiden hallinta on tietysti osa itsekontrollia. Jos huomaan negatiivisia ajatuksia ja tunteita päässäni, en yritä tukahduttaa tai työntää niitä pois Prozacilla vaan alan analysoimaan tunteiden syitä ja keksimään ratkaisuja niihin. Yleensä tässä vaiheessa masennus katoaa itsestään. Tällainen ajatusten ja tunteiden hallinta on minulle puoliksi synnynnäistä, puoliksi opittua. Olen mennyt jopa niin pitkälle omien tunteideni manipuloinnissa, että altistan itseäni tahallisesti masennukselle, synkkyydelle, vihalle ja muille epämiellyttäville tunteille. Ihan vain huvin vuoksi. Haluan uusia kokemuksia ja kokeilen omia psyykkisiä rajojani.

Vaikka en olisi perusluonteeltani käytännöllinen optimisti, olen valinnut sen. Optimismi on itseään toteuttava ennustus. Tätä kutsutaan psykologiassa Matteus-efektiksi: optimistiset ihmiset ovat motivoituneempia ja psyykkisesti terveempiä, mikä johtaa yleensä parempiin tuloksiin, jotka taas lisäävät optimismia, joka taas lisää onnistumisia... ja niin edelleen. Optimistinen ihminen pärjää maailmassa paremmin kuin pessimisti. "Opitun optimismin teho ei perustu epärealistisen myönteiseen käsitykseen maailmasta, vaan ei-kielteisen ajattelun voimaan", sanoo Martin Seligman Optimistin käsikirjassa. Optimistiksi kannattaa siis oppia, hyvät naiset ja herrat! Hauskuutta seuraa!

Loppusitaatti on myös Jose Chung’s Doomsday Defensestä:

He wrote about downbeat stories about
depressed people doing dark things.
Who wants that? People don't want to
know how rotten mankind is: they want
to be enlightened while they're being
entertained.


Linkkivinkki: http://www.romana.fi/ajankohta/ekeski2003.htm

4.11.03

Nauru pidentää ikää

Mikään ei kuulosta yhtä hölmöltä kuin uskonnollinen hevimusiikki. Taivaan valtakunnasta kirkuminen tiukoissa nahkahousuissa on niin älytöntä touhua, että sellaista nähdessään voi vain pyörittää päätään ja huokaista syvään. Jos lähdetään kovasti yleistämään, kaikenlainen politiikan, ideologian tai uskonnollisuuden sekoittaminen taiteeseen on yleensä huono idea. Jotkut harvat siinä onnistuvat, mutta epäonnistujia on rutkasti enemmän. Propagandan levittäminen musiikin tai elokuvien avulla johtaa yleensä vain tahattomaan huumoriin. Ihmiset näkevät julistamisen lävitse.

Muistelkaapa vaikka Battlefield Earth –leffaa. Skientologit yrittivät levittää sanomaansa L. Ron Hubbardin surkean scifikirjan filmatisoinnilla ja tuloksena oli sen luokan kalkkuna, että itse Galaktisen Imperiumin pomo Xenukin olisi ollut ihmeissään. Se, mikä tällaisilta suurien totuuksien julistajilta usein puuttuu on itseironia. He eivät pysty astumaan ulos itsestään ja näkemään mitään humoristista julistamissaan asioissa. Kun fanaattisuus kohdistuu itse taideteokseen, silloin voi saada aikaan loistavaa jälkeä (esimerkiksi käy vaikka Stanley Kubrickin perfektionismi), mutta kun saarnaaminen tulee teosta tärkeämmäksi, astutaan Voiman pimeälle puolelle.

Toinen asia, mikä vaivaa sokeasti asiaansa uskovia on se, että he sokeutuvat myös laadulle. Skientologit taatusti rakastivat Battlefield Earthia ja yrittivät väkisin löytää siitä positiivista sanottavaa. Uskonnollisessa musiikissa otetaan periaatteeksi se, että Jeesuksen mainitseminen tekee musiikista automaattisesti hyvää, oli musiikki oikeasti kuinka avutonta ininää tahansa. Esimerkkejä amerikkalaisista julistajista voi käydä kuuntelemassa vaikka Oddball Auditoriumin sivuilta. Sama ongelma vaivaa monia punk- ja metallibändejäkin. Laatu uhrataan ”rankkuuden” ja ”uskottavuuden” alttarille, ulkomusiikilliset seikat tulevat itse musiikkia tärkeämmäksi. Muistan esimerkiksi lukeneeni tapauksesta, jossa fanit hylkäsivät suosikkiartistinsa siksi, että artistilla sattui olemaan erilainen mielipide uskonnosta. Tulee mieleen kysyä, pitivätkö he artistista alunperinkään musiikin takia? Gospelhevarit epäonnistuvat uskottavuudessaan kaksinkertaisesti yrittäessään olla samaan aikaan sekä uskottavia propagandisteja että rankkoja rokkareita.

Sitten on sellaisia tapauksia kuin MC Hawking. Mies, joka hoksasi ryhtyä tekemään rap-biisejä Acidilla ja puhesyntetisaattorilla, loi fyysikko Stephen Hawkingille vaihtoehtoisen historian rap-muusikkona ja laittoi hänet laulamaan tieteen iloista ja haukkumaan kreationisteja - vitsi, joka jaksaa naurattaa nerokkuudellaan yhä edelleen. MC Hawkingin ansiosta tieteellisen maailmankatsomuksen iloa on levitetty nuorille sellaisella raja-aitoja kaatavalla tavalla, ettei kukaan mainosmies olisi osannut konseptia keksiä.

Mitä sitten sanoi oikea Stephen Hawking kuullessaan nimeään käytettävän tällaiseen? Hän piti juttua hauskana. Tällaisesta tunnistaa reilun miehen! Kenellekään kunnon uskovaiselle tuskin olisi tullut mieleen pistää pyörätuolissa istuvaa MC Paavia räppäämään ehkäisyvälineitä ja abortteja vastaan. Oma vakaumus olisi ollut ylittämätön este: ”En saa alentaa paavia tällaiseen, paavin pitää laulaa vain vakavia ja henkisiä lauluja”.

Entä sitten kaikki epäonnistuneet humoristit? Suomi on täynnä huumorimusiikkia, joka ei naurata ketään. Artistien nimiä on turha alkaa luettelemaan. Heidän ongelmansa on myös laadullinen - oletetaan, että pukeutumalla hassusti ja laulamalla heliumäänellä pikkutuhmia riimejä saadaan ihmiset nauramaan. Heille ei kuitenkaan naureta heidän vitsiensä takia, vaan vahingonilosta - siksi, että yritys olla hauska on niin epäonnistunut. Jotkut ymmärtävät tämän, jotkut valitettavasti eivät. Ja kaltaiseni trashhu... trash-entusiastit ovat innoissaan.

[PING]

Keskeytämme normaalin lähetyksen uutissähkeen vuoksi. ”Transhumanisteiksi” kutsuttu salaperäinen liiga on vallannut Blogistanin. Tietojemme mukaan näiden robotti-ihmisten agentit valvovat bloggaajien jokaista liikettä päivin ja öin. Kukaan ei ole turvassa Kaikennäkevältä Silmältä. Olkaa varuillanne, sillä yön aikana ”transhumanisti” saattaa tulla kotiinne puhelinlinjaa pitkin ja asentaa minikokoisen MP3-soittimen napaanne. Voitte suojautua invaasiolta pukemalla yöksi tinapaperihatun päähänne ja kirjoittamalla aamulla blogiinne mystisen mantran: ”Ransut ovat kivoja kavereita”. Se hämää kyborgien tekoälyn hetkeksi ja tuudittaa heidät siihen uskoon, että assimilaatio on onnistunut. Toivottavasti.

[PONG]

Douglas Adams kertoo kirjassaan Salmon of Doubt, kuinka hän oli kuuntelemassa erästä stand-up koomikkoa. Koomikko kertoi vitsin (jonka nyt suomennan ihan itse): ”Miettikääs näitä tiedemiehiä! Ne on ihan tyhmiä! Tiedättehän ne mustat laatikot, joita laitetaan lentokoneisiin? Ja että niiden pitäisi olla tuhoutumattomia, etteivät ne hajoa onnettomuudessa? No, mikseivät ne tee koko lentokonetta samasta aineesta?”

Yleisö nauroi, Adams ei. Vitsi ei toiminut, koska hän tiesi että mustat laatikot tehdään titaanista. Jos lentokone olisi tehty titaanista, se olisi niin raskas ettei pääsisi ylös kiitoradalta. Vitsi perustui kokonaan tietämättömyydelle. Kuinka monen muun vitsin taustalla on sama tietämättömyys ja stereotypisointi? Miettikää asiaa. Miettikää.

Douglas Adams saa loppupuheenvuoron:

1) everything that’s already in the world when you’re born is just normal;

2) anything that gets invented between then and before you turn thirty is incredibly exciting and creative and with any luck you can make a career out of it;

3) anything that gets invented after you’re thirty is against the natural order of things and the beginning of the end of civilisation as we know it until it’s been around for about ten years when it gradually turns out to be alright really.

3.11.03

Kuolemattomuus

Juttelin erään tuttavani kanssa kuolemattomuudesta. Tätä ei tapahdu kovin usein, koska useimmat tuttavani haluavat mieluummin jutella Tärkeistä Asioista, kuten musiikista ja elokuvista. Hän sanoi, ettei haluaisi olla kuolematon, koska ikuisesti eläminen olisi tylsää. En voinut olla hymyilemättä, koska se kuulosti niin tutulta. Olen kuullut (tai pikemminkin nähnyt netissä) saman tylsistymisväitteen monta, monta kertaa, ja joka kerta mieleen tulee sama kysymys: onko näiden ihmisten elämä nykyisellään niin tylsää, että he mieluummin kuolevat kuin jatkavat sitä? Ajattelevatko he, että jos elämä jatkuu ikuisesti, samat rutiinit toistuvat loputtomiin? Minusta tällaisilta ihmisiltä puuttuu vain mielikuvitusta. Elämä on tasan niin tylsää kuin siitä itse tekee, oli sitten kuolematon tai ei.

Monet eivät edes halua jutella kuolemattomuudesta tai elämän pidentämisestä, koska se on lapsellista. Aikuiset ihmiset puhuvat veroista ja autoista, eivät elämän ja kuoleman kysymyksistä. "Miksi ihmiset kuolevat?"on lapsen kysymys, johon aikuinen vastaa "koska se kuuluu elämän luonnolliseen kiertokulkuun". Minusta tämä on taas sellaista alistumismentaliteettia, jota inhoan - ettei asioille muka voida tehdä mitään! Jos kuoleman salaisuuksien selvittäminen on lapsellista, silloin on yhtä lapsellista selvittää vastauksia kysymyksiin "Mitä valo on?" tai "Miten aivot toimivat?". Vastaus näihinkin saattaa olla aikuisten taholta sama: "Niin vain on, älä kysele tyhmiä".

Varokaa vähän, vanhemmat, ettei lapsistanne tule samanlaisia luovuttajia kuin teistä!

Kuolemattomuus on raskas sana. Se tarkoittaa, että elämä jatkuu aina ja aina ja aina. Alan miehet puhuvatkin mieluummin vapaaehtoisesta elinkaaresta. Se tarkoittaa sitä, että elämä voi jatkua niin pitkään kuin itse haluaa; emme marssikaan enää biologisen kellomme tahdissa, vaan määräämme itse tahdin. Elämme tasan niin pitkään kuin haluamme ja kuolemme tasan silloin kun haluamme. Sekä kuolemisen että kuolemattomuuden pitäisi olla vapaaehtoisia valintoja pakollisuuden sijasta.

On myös kaksi muuta erittäin tuttua vastaväitettä sille, miksi ihmisten ei pitäisi olla kuolemattomia. Ensimmäinen on se, että vanhetessamme rappeudumme ja kuihdumme yhä pienemmiksi ja pienemmiksi kuten mummot R.A. Laffertyn novellissa 900 Grandmothers. Vastaus tähän on se, että tarkoitus ei olekaan vanheta vaan pysyä ikuisesti nuorena. Alan miehet käyttävät termiä vanhenemisen vapaaehtoistaminen. Tarkoitus on tehdä myös iän valinnasta vapaaehtoista, eli jokainen voi vanheta tai nuortua juuri sen ikäiseksi kuin haluaa.

Toinen tuttu vastaväite on, että jos kaikki ovat kuolemattomia, maapallolta loppuu tila. Tähän on myös helppo vastata: emme aio jäädä maapallolle. Asutamme Marsin ja Kuun ja kaikki muut planeetat. Jos planeetat loppuvat, rakennamme avaruusasemia ja Dysonin sfäärejä ja haloja tai ringworldeja. Ei meitä ole sidottu ketjulla kiinni tähän planeettaan, tuolla ulkona on avaruus täynnä muita planeettoja. Jokaiselle riittää vaikka oma asteroidi kodiksi.

Mitä ikääntyminen ja kuolema sitten ovat? Biogerontologi eli ikääntymistutkija Aubrey de Grey vastaa sivuillaan tähän kiperään kysymykseen 7-kohtaisella kaaviolla, jossa selitetään mistä kehon rappeutuminen johtuu. Samassa kaaviossa on 7 mahdollista tapaa korjata kehon rappeutumista. Käytännössä kyse on siitä, että kuolemaan johtavaa solutuhoa lykättäisiin aina vain kauemmas ja kauemmas. Ikääntymisestä tulisi ikäänkuin looppi, jossa rikkoutuneita osia korjattaisiin sitä mukaa kuin ne uhkaisivat mennä rikki. Intensiivisen geeniterapian jälkeen voisit ehkä kävellä ulos sairaalasta ja haistella ilmaa tietäen, ettei elämäsi enää rajoitukaan sataan vuoteen.

Biologinen kuolemattomuus ei tietenkään poista vahingossa tapahtuvan kuoleman mahdollisuutta. Voit edelleen joutua onnettomuuteen ja kuolla, ellei keksitä keinoa valmistaa tuhoutumatonta kehoa. Yksi hyvä keino olisi muuttaa koko keho nanoboteista koostuvaksi massaksi, joka voi ottaa millaisen muodon tahansa ja jakaantua osiksi siitä kummemmin häiriintymättä. Vähän samaan tapaan kuin Terminator II:sen pahis, joka koostui "nestemäisestä metallista".

Toinen vaihtoehto on uploadaaminen eli mielensiirto, jossa mielesi eläisi digitaalisesssa virtuaalimaailmassa tietokoneen sisässä ikuisesti. Jos tietokone sammutettaisiin, olisit vain horroksessa siihen asti, kunnes kone jälleen käynnistettäisiin. Tietokone voitaisiin tietysti laittaa robotin päähän, jolloin voisit ohjata robottia virtuaalimaailmasta käsin tässä todellisessa maailmassa. Tällainen kuolemattomuuden muoto olisi siitäkin hyvä, että sinusta voitaisiin tehdä jatkuvasti varmuuskopioita. Kuoleman sattuessa menettäisit vain pari minuuttia tai sekuntia viimeisimpiä muistikuviasi, kunnes back-up käynnistyisi ja voisit jatkaa lähes siitä mihin jäit.

Seuraavan kerran kun näen tuttuni, otan kuolemattomuuden jälleen puheeksi. Pyydän häntä miettimään tätä kysymystä: Haluatko kuolla huomenna? Et varmaankaan. Entä jos kysyn saman kysymyksen viikon päästä? Et varmaan sittenkään. Voitko kuvitella sellaisen päivän, että vastaisit kysymykseen "kyllä, huomenna haluan kuolla"? Milloin se tapahtuisi? Sadan vuoden päästä? Tuhannen vuoden päästä? Saat itse päättää.

Jos edelleenkin haluat kuolla jonain päivänä, olet vapaa tekemään niin. Mutta minä haluan elää ikuisesti. Minulla on vain tämä yksi ainoa elämä ja aion pitää siitä kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Joko elän ikuisesti tai sitten kuolen yrittäessäni. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Kuten vanha kiinalainen sananlasku kuuluu: Miehen, joka sanoo ettei sitä voi tehdä, ei tulisi keskeyttää miestä, joka tekee sitä.


Linkkejä

http://www.imminst.org

http://www.longevitymeme.org/index.cfm

http://www.betterhumans.com/Resources/Goals/goal.aspx?articleID=2002-05-08-5

http://www.betterhumans.com/Resources/Goals/goal.aspx?articleID=2002-07-09-1

1.11.03

Lisää hyviä uutisia

Kaipaatko hyviä uutisia päiväsi piristykseksi? Jos kaipaat, olet tullut sattumalta aivan oikeaan paikkaan!

Israelilainen yhtiö nimeltä Lenslet on kehittänyt valonnopeudella kulkevan tietokoneen. Tai siis prosessorin, joka laskee valonnopeudella. Prosessorin nimi on Enlight. Se laskee 8000 miljardia laskua sekunnissa eli 1000 kertaa nopeammin kuin normaali prosessori. Nyt on aika hyppiä hetken aikaa riemusta, ihmiset! Tämän vuoden joulupakettiin sitä ei vielä kuitenkaan saa, mutta jos kaikki menee superhienosti, niin ehkä jo ensi vuonna pukki tuo valotietokoneen.
Linkki: http://www.newscientist.com/news/news.jsp?id=ns99994331

Japanilaiset ovat tehneet samoihin aikoihin läpimurron kvanttitietokoneiden kehittelyssä. Ensimmäinen toimiva CNOT-portti on nyt nimittäin saatu rakennettua. Sama japanilaisryhmä rakensi ensimmäisen toimivan yhden kvanttibitin rotaatioportin vuonna 1999. Seuraavaksi pitäisi vain yhdistää nämä kaksi keksintöä yhdeksi universaaliportiksi ja tadaa! Ei mene enää pitkään, että käytössämme on kvanttitietokone.
Linkki: http://www.infoworld.com/article/03/10/29/HNquantambreakthrough_1.html

Ruotsalaiset ovat sitten keksineet keinotekoisen puuteriveren. Sen nimi on Hemospan ja sitä voidaan tehdä vaikka eläinten verestä. Kuivattu veri vain sekoitetaan veteen ja laitetaan potilaalle suoneen, verityypistä ei tarvitse välittää. Kätevää! Älkää nyt kuitenkaan lopettako verenluovutuksessa käymistä, koska plasmaa voidaan edelleenkin tehdä vain aidosta verestä.
Linkki: http://www.nationalpost.com/home/story.html?id=5104C6CE-D700-434C-B654-6404EC491E12

Amerikkalaiset tiedemiehet ovat luoneet aivan uudenlaisen DNA-kaksoiskierteen, joka on normaalia leveämpi, hohtaa pimeässä ja kestää paremmin lämpöä. Sen nimeksi on annettu xDNA. Loistavaa! Siitä voidaan ehkä tehdä ihan uusia alienlajeja.
Linkki: http://www.sciencedaily.com/releases/2003/10/031031064709.htm


Vielä yksi linkkivinkki:
Cyborg Democracy – uusi transhumanistinen yhteisöblogi